Todella harvoin luen viikon sisällä useampaa kirjaa, mutta nyt niin pääsi käymään. Tammikuun ensimmäinen viikko piti sisällään kolme luettua kaunokirjallista teosta, joissa tosin on yhteensä alle 600 sivua.
Hassan Blasimin novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli (WSOY 2012) on lukupiiriimme valittu kirja. En tiedä, olisinko muuten siihen tarttunutkaan, vaikka epäilemättä olen sen kohdeyleisöä. Olen lukenut Khaled Hosseinini ja monen monituista kirjaa sodista ja riistosta Lähi-idässä, seurannut yhteiskuntaa ja maahanmuuttoa. Harvoin kuitenkaan tartun novellikokoelmiin, vaikka sillä saralla välillä yritänkin sivistää itseäni.
Blasimin kokoelma on miellyttävää luettavaa siinä mielessä, että noin 10-sivuiset novellit lukee nopeasti, yhdeltä istumalta. Kirja etenee jouhevasti, ja Sampsa Peltosen arabiasta tekemä suomennos soljuu mukavasti. Mukavia sen sijaan eivät ole tarinat. Tarinoiden henkilöt ovat kidnapattuja, ahdistuneita turvapaikanhakijoita, epätoivoisia riiston uhreja, mieleltään järkkyviä. Eivät tosin kaikki, osa tarinoista on valoisiakin. Blasimin tyyliä kuvataan kirjan liepeessä groteskiksi, ja sellainen se todella on. Välillä kohtalot ovat yliampuvia - vai ovatko? Useinhan todellisuus on keksittyä tarinaa ihmeellisempiä.
Hanna Haurun Jääkansi (Like 2017) oli viime vuoden Finlandia-ehdokkaana. Ilman sitä tuskin olisin loppuvuonna lukenut Haurun esikoisteosta Utopia eli erään kylän tarina, ja ilman sitä en välttämättä olisi lukenut Jääkanttakaan. En tiedä, pidänkö niinkään Haurun tarinoista tai tyylistäkään, mutta hänen kirjoittamisessaan on jokin imu, joka saa lukemaan näitä tarinoita, joissa on jopa inhorealistisia piirteitä. Jääkannessa ollaan 1940-luvulla, sotien jälkeisessä pohjoisessa, ja päähenkilönä on noin kymmenkesäinen tyttö. Isä on kuollut sodassa ja äiti ottaa uuden miehen, jonka tyttö nimeää Pahaksi. Kotona on köyhää ja surkeaa, ja vanhemmilta on turhaa odottaa muuta kuin vitsanlyöntejä. Tarina etenee voimakkain tunnelmakuvin. Haurun tyyli on lyhyttä: tällainen hidaskin lukija lukee koko kirjan reilussa tunnissa.
Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteos Vivika (Art House 2012) sattui käsiini täysin sattumalta. Kävelin kirjan hyllyjen välissä, kun pysähdyin hyllylle, johon ilmeisen sattumanvaraisesti henkilökunta oli nostanut kirjoja näytille. Vilkaisin Vivikaa ja otin sen mukaani. Takakannessa luvataan tarinaa parhaan kauhukirjallisuuden hengessä, ja liepeessä vilahtaa Stephen Kingin nimi. Jaa-a, ehkäpä tämä olisi ainakin poissa omalta mukavuusalueeltani? Lopputuloksena tosin oli se, etten kirjaa lukiessani pelännyt kertaakaan. Jo Nesbon dekkareissa on kauhua kymmenkertaisesti tähän verrattuna. Kirja oli aikuistenosastolla, mutta vertautui mielessäni nuortenkirjoihin.
Vivikassa kaksi tyttöä, lukioikäistä, viettävät yhdessä kesälomaviikkoa toisen vanhempien ollessa matkalla. Taustalla kummittelevat ala-asteaikaiset tapahtumat. Tuolloin yhden lukuvuoden aikana usea koulun tyttöoppilas katosi ja/tai löytyi raa'asta tapettuna. Nyt tytöt selvittelevät asiaa, joka tuntuu sekoittuvan vanhoihin klassikkosatuihin. Itse luin kirjan nopeasti, olihan se siinä mielessä sujuvasti kirjoitettu, joskin jatkuva hahmojen vaatteiden ja syötyjen ruokien kuvailu ja nimeäminen oli minusta kummallista. En ihan tajunnut yhteyttä vanhojen satujen ja tapahtumien välillä, enkä tainnut tajuta loppuratkaisuakaan, jos sellaista edes oli.
Tulipa luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti