Vuoden 1946 Neuvosto-Virossa

Lukupiirimme etsi uusimmaksi kirjakseen jotain eestiläistä, täyttäähän itsenäinen etelänaapurimme tänä vuonna sata vuotta. Kirjaksi valikoitui Ilmar Taskan Pobeda 1946 (WSOY, 315 sivua). Se on julkaistu viroksi vuonna 2016 ja suomeksi vuotta myöhemmin - aivan uudesta kirjasta siis on kyse.

Vuonna 1946 Eestissä ollaan jälleen uuden tilanteen edessä. Toinen maailmansota on päättynyt ja Viro jäänyt osaksi Neuvostoliittoa. Monissa virolaisissa elää toive, että neuvostovalloitus jää vain lyhytaikaiseksi. Auttavatko länsivallat, kuten Englanti pientä Viroa? Uusi valta on nopeasti tekemässä Virosta mieleistään. Kansallismielisyys on epäilyttävää, jopa hengenvaarallista, kun tiedustelupalvelu ulottaa lonkeroitaan kaikkien koteihin ja elämiin. 

Noin kuusivuotias poika näkee kotikadullaan upean uuden auton, jota ajaa kiltti setä. Vähänpä poika arvaa siitä, mikä tyyppi oikein on miehiään, ja mihin tarkoituksen pojan hyväuskoisuutta ja hyvää muistia oikein käytetään. Kotona on stressaantunut äiti ja kodin takahuoneessa piilotteleva isä. Yhtenä päivänä isä on kadonnut ja maailma on mennyt sekaisin. Onneksi Pobeda-autolla ajava setä haluaa lohduttaa äitiä.

Kirjassa on vain muutama nimeltä mainittu hahmo - poika, äiti, isä ja setä eivät heihin kuulu, sen sijaan äidin sisko Johanna ja tämän englantilainen rakastettu Alan ovat saaneet etunimet. Johanna on oopperatähti, johon BBC:llä radiossa työskentelevä Alan yrittää saada yhteyden. Uusi valta ei kuitenkaan siedä virolaisten yhteyksiä ulkomaailmaan. Onnistuuko Alanin juoni hänen ja Johannan uudesta kohtaamisesta?

Kirjassa kuvataan eniten pojan, äidin ja Johannan kohtaloita Neuvostoajan alun Virossa 1940-luvulla. Viron historia on tullut suomalaisille romaanien lukijoille tutuksi etupäässä Sofi Oksasen kirjojen kautta, ja kepeitä aiheita ei tarjoa myöskään Ilmar Taska. Lukijaa vihastuttaa  diktatuurisen järjestelmän mielettömyys. Kuinka ihmeessä ihmisiä, usein aivan viattomia tai vain omassa elämässään selviytymään pyrkiviä ihmisiä voidaan kohdella näin? Ihmisiä katoaa ja heitä kuljetetaan pois Virosta samaan aikaan, kun alueella tuodaan ihmisiä muista Neuvostoliiton osista. Taustalla on tietysti pyrkimys tukahduttaa alueen itsenäisyyspyrkimykset ja vironmielisyys. Viron historia näyttäytyy dramaattisena ja järkyttävänä - sellaisena, kun se Neuvostoliitossa on lukuisilla alueilla ollut. Stalinin hirmupolitiikka ei jätä ketään rauhaan. Myös järjestelmässä paremmassa asemassa oleva voi menettää oman asemansa ja paikkansa milloin tahansa.

Pobeda 1946 oli todella kiinnostava ja innostava lukukokemus. Luullakseni sillä ei ole paljoakaan väliä, tunteeko Viron historiaa etukäteen vai ei. Kirja on taitavasti rakennettu: näkökulmahenkilöt vaihtuvat pojasta äitiin, Johannaan, Alaniin ja Pobedalla ajavaa setään - ja pariin muuhunkin - tiuhaan, mutta silti on helppoa pysyä kärryillä siinä, kenestä milloinkin kerrotaan. Jännitys tiivistyy ja pahinta pelkää joka hetki. Milloin maailma sortuu kenenkin ympäriltä, milloin tiedustelupalvelun miehet tulevat ja vievät, uskooko järjestelmässä kukaan yksinkertaista totuutta? Jännitys säilyy loppuun asti.

Suosittelen kovasti!

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Saara Turusen toinen romaani, juuri maaliskuun alussa julkaistu Sivuhenkilö tuli lukulistalleni heti, kun bongasin sen ilmestyvän osana kevään uutuuskirjoja. Hänen esikoisteoksensa Rakkaudenhirviö oli miellyttävää luettavaa. Ja onhan Sivuhenkilössä kovin kaunis kansi!

Sivuhenkilön päähenkilö on jälleen nimetön, kolmekymppinen Helsingissä asuva sinkkunainen, joka on juuri julkaissut esikoisromaaninsa. Turusen kirja kertoo siis kirjailijan elämästä vuoden ajan esikoisteoksen julkaisun jälkeen. Kirja lienee vahvasti autofiktiota ja nojaa siis Turusen omiin kokemuksiin. Tietysti jää epäselväksi, mikä kaikki on hänen omaa kokemustaan ja mikä on keksittyä, mikä on ärsyttävää, mutta myös kiehtovaa.

Turusen tyyli on Rakkaudenhirviöstä tuttu: toteava, arkirealistinen tavallisen elämän kuvaus. Kirja ei ole runollinen haiku, vaan nimenomaan realistisuuden sanalla kuvaisin tätä. Käydään kaupassa, hoidetaan siskon lapsia, hankitaan uusi pesukone.

Ja kaiken yllä on yksinäisyyden ja erillisyyden kokemus. Päähenkilö etsii paikkaansa ja tavallaan seuraa omaa elämäänsä kuin sivustakatsojana.

Olen kahden vaiheilla sen suhteen, pidinkö kirjasta vai en. Kirja kuvaa konkreettisella arjen tasolla nimettömän päähenkilönsä yhtä vuotta alkaen siitä, kun hänen esikoiskirjansa on julkaistu. Tavallisen arjen kuvaus, loputtomat maininnat siitä, että hän pukeutuu aina juhlissa ja edustustilaisuuksissa mustaan mekkoon jossa on kultaisia raitoja, tai luettolo siitä että hänellä on kotonaan vain likainen patja, viherkasveja ja koukku katossa, olivat minusta ärsyttäviä. Joo, kävi jo selväksi! En myöskään tiedä, mitä mieltä olin ratkaisusta jättää kaikki henkilöt vaille nimiä. Siskot ja toiset siskot ja ystävät ja kuuluisat ystävät muuttuvat näin tavallaan massaksi ja kulissiksi, jossa tarinan minä, joka pitää kai itseään oman elämänsä sivuhenkilönä, itseasiassa korostuu (eikä siis olekaan enää sivuhenkilö vaan päähenkilö mitä suurimmassa määrin). 

Mutta sitten toisaalta päähenkilön kokemat fiilikset olivat tuttuja ja olen iloinen, että niistä kirjoitetaan. Epävarmuus ja kokemus, että oma elämä olisi tavallaan hukkaan heitettyä, kun se ei noudattele yleisiä normeja, ovat niin tuttuja minulle ja varmasti monelle sukupolvemme ihmiselle. Lisäksi pidin kovasti Turusen pohdinnoista ja huomioista sukupuolten välisestä tasa-arvosta - tai siitä, ettei mitääs tasa-arvoa ole. Miten miehiä ja naisia kohdellaan niin todella eri tavoin.

Kirjassa on niin todella paljon tunnistettavaa, ja on hienoa, että näitä fiiliksiä on puettu sanoiksi. Kuten sanottu, osa kirjan ratkaisuista on kuitenkin aivan erilaisia kuin mitä olisin itse tehnyt. 

Saara Turunen: Sivuhenkilö 237 sivua Tammi 2018