Lokakuun lukemisia: Norma, Jouluihminen ja Pitkä valotusaika

Lokakuussa olen tähän mennessä ehtinyt lukea kolme romaania, kaikki suomalaisten naisten 2010-luvulla kirjoittamia. Kaikki teokset ovat kuitenkin keskenään hyvin erilaisia. Listalle ovat päässeet Sofi Oksasen Norma (2015), Pauliina Takatalon Pitkä valotusaika (2015) sekä Regina Raskin Jouluihminen (2011).

Oksasen Norma on ollut syksyn kirjatapaus, ja miksei olisi, kun Oksanen sen kerran on kirjoittanut. Hänen tekemisiensä ympärillä on aina suurta julkisuutta ja tohinaa. Tiesinkin siis jo ennen kirjan lukemista, mistä Norma kertoo. Tarina ei siis aiheeltaan tai tyylilajiltaan tuonut uutta. Tarina kertoo pari-kolmekymppisestä Normasta, jolla on erityinen ominaisuus: hänen hiuksensa kasvavat noin metrin päivässä. Hän alkaa selvittää sitä, miksi hänen äitinsä oikein päätyi itsemurhaan ja päätyy siinä sivussa osalliseksi aikamoista soppaa.

Aiemmin olen pitänyt kahdesta Oksasen teoksesta ja ollut pitämättä kahdesta muusta. Tämä kirja asettui näiden väliin. Kirja oli hyvä ja se otti kantaa, mitä saisi tapahtua nykykirjallisuudessa paljon enemmänkin. Ehkäpä olisin kuitenkin kaivannut enemmän lähihistoriaa, sillä historiallinen romaani taitaa meikäläiselle nykyään olla se läheisin lajityyppi. Kirjan loppua en olisi arvannut etukäteen, mutta siltikin se jäi hieman laimeaksi. 

Arvioni: 3,5/5

Ps. Arvostan todella kaunista kantta!

Pauliina Takataloa en ole ennen lukenut. Kirjaston hyllyssä pilkistänyt vastajulkaistu Pitkä valotusaika kuulosti takakantensa perusteella todella kiinnostavalta: 1960-luvun Oulussa elävää Aarnia ei kiinnostaa juuri mikään. Hänen elämänsä muuttuu kuitenkin hänen päästessään töihin sukulaistätinsä valokuvaamoon ja saadessaan kameran käteensä. Odotin kuvausta 60-luvun Oulusta, ulkopuolisuudentunnetta ja itsensä löytämistä. Kuvausta yhteiskunnasta, jossa nuoriso katsoo eteenpäin samalla kun vanhempi sukupolvi elää vielä sodan varjossa, moderni hyökyy päälle. Lopulta kirja kertoikin Aarnin elämästä 60-luvulta 2010-luvulle saakka. Sitä kautta kirja tuli muistuttaneeksi paljon esimerkiksi joitain Juha Itkosen kirjoja. 

Kirjassa oli vain noin 200 sivua, mikä miellytti paljon, kivaa saada kirjoja luettua nopeasti muutamassa päivässä! Takatalo kirjoittaa hyvin ja Aarnin monet tunteet ja tilanteet elämänsä varrelta tuntuvat aidoilta. Kirjasta kuitenkin puuttui jokin, mikä olisi saanut tämän jäämään mieleen. Valitettavast en osaa sanoa, mitä tässä olisi lopulta pitänyt olla enemmän - tuntuu vähän älyttömältä vaatia räjähdyksiä, dramatiikkaa, kuolemaa ja muita yllätyskäänteitä, kun ihan tavallinenkin elämä kuitenkin on kiinnostavaa.

Arvioni: 3,5/5

Regina Raskin noin 200-sivuisen kevyen Jouluihmisen luin yhden (piiitkän) junamatkan aikana, ja se olikin juuri sopiva matkakirja: kepeä ja leppoisa. Tarina kertoo Eevasta, tavaratalon somistajasta, joka rakastaa joulua ylitse kaiken. Hän alkaa suunnitella seuraavaa joulua jo talvella, mutta joutuu töissä taistelemaan reviiristään uuden somistajakollegan kanssa ja kotonakaan aviomiestä tai teini-ikäisiä poikia ei juuri näy. Kirjan alussa odotin asetelmalta vielä paljon - olenhan itsekin jouluihminen! - ja Rask kirjoitti kekseliäästi. Loppua kohden mielestäni ongelmalliseksi kävi lähinnä se, että käänteet olivat ennalta-arvattavia, ja lopussa joulun merkitystä käytiin läpi ihan kädestä pitäen. Hienovaraisempikin viestinvälitys lukijalle olisi toiminut.

Arvioni: 2/5

Carol Shields: Kuiva kausi

Yhdysvalloissa syntynyt mutta aikuisikänsä Kanadassa asunut Carol Shields on minulle uusi, mutta kiinnostava kirjailijatuttavuus. Vastikään suomennetty Kuiva kausi päätyi kuukausi sitten luettavakseni, ja nyt luen elämäni toista Shieldsiä. 

Kuiva kausi osui uuteen kiinnostuksenkohteeseeni, eli kirjeromaanien kategoriaan. Kyseessä on kolmas tänä vuonna lukemani kirjeromaani, nyt minulla alkaa olla jo vähän perspektiiviä tähän lajityyppiin. 

Carol Shields kirjoitti Kuivan kauden yhdessä Blache Howardin kanssa, heistä toinen on kirjoittanut toisen päähenkilön ja toinen toisen kirjeet. Mielenkiintoinen ja perusteltu valinta. Kirja kertoo avioparista, joka vaimon noin vuoden mittaisen työkomennuksen vuoksi päätyy asumaan eri puolille Kanadaa. Eletään 1980-1990-lukujen vaihdetta, puhelut olisivat tiukassa taloustilanteessa kalliita, eikä somea vielä ole, joten pari, Jocelyn ja Charles, päätyy pitämään yhteyttä kirjeitse. 2010-luvulla tilanne olisi netin vuoksi kovin erilainen, mutta tämä syy ryhtyä kirjeenvaihtoon tuntuu perustellulta. Kiinnostavaa on myös se asetelma josta kirjeeseen lähdetään. Aiemmin lukemissani kirjeromaaneissahan tarina alkaa siitä, että päähenkilö saa yllättäen kirjeen, ja alkaa sitä kautta kirjeenvaihtoon aiemmin hänelle tuntemattoman henkilön kautta. Tässä tilanne on aivan päinvastainen.

Aviomies Charles jää kotiin pyörittämään arkea perheen kahden teini-ikäisen lapsen kanssa. Vaimo Jocelyn toimii neuvonantajana politiikassa. Kirja seuraa avioliiton, tai ylipäätään parin suhteen, kehitystä: mitä tapahtuu, kun elämät alkavat eriytyä? Kirjan nimi, kuten myös sen englanninkielinen alkuperäisnimi, viittaavat ensisijaisesti selibaattiin, mutta minua kiinnosti kirjassa muu kuin se, ettei pari voinut harrastaa säännöllisesti seksiä keskenään. Suoraan sanoen, se ei ollut kovin kiinnostavaa, eikä mielestäni edes pääosassa romaanissa. Sen sijaan politiikassa toimivasta Jocelynesta kuoriutuu uusia, kunnianhimoisia puolia. Kotiin jäävä mies ottaa uudenlaisen paikan perheessään sekä tuttavayhteisössään ja löytää aivan uuden työn, elämä siis muuttuu hänelläkin. Voivatko hiljaa eri suuntiin erkaantuvat ihmiset vuoden loputtua palata enää yhteen, onko heidän aiemmin tuntemaansa avioliittoa enää olemassa?

Kirjan teema on todella kiinnostava, ja luultavasti monille ihmisille myös varsin omakohtainen, joskaan ei juuri minulle.  Osittain kirjan kirjemuodon vuoksi tapahtumia ei juuri selitellä, vaan lukija saa itse ymmärtää kirjeet haluamallaan tavalla. Kirjeiden kirjoittajat itsekin kirjoittavat ristiin, suuttuvat ja rakastavat ja ovat varsin ristiriitaisessa tilanteessa! Monella tavalla juuri tässä kirjassa kirjemuoto toimi oivallisesti. Kuiva kausi ei välttämättä ole suuri klassikko tai purista silmistä kyyneleitä, mutta kelpo luettavaa se on silti.


Carol Shields & Blanche Howard: Kuiva kausi. Otava 2015.
Alkuteos A Celibate Season, 1991. Suomentanut Hanna Tarkka.

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli

Vuosia seurasin, joskin epäaktiivisesti, Yleltä tullutta espanjalaissarjaa Francon aika, joka kertoi espanjalaisperheen elämästä 1960-luvulta alkaen. Lopulta sarjassa edettiin myös Espanajan diktaattori Francon vallan jälkeiseen aikaan.

Sarjan myötä kiinnostuin espanjalaiskirjailija Antonio Muñoz Molinan romaanista Kuun tuuli, sillä se sijoittuu 1960-luvun Espanjaan, Francon aikaan siis. Nyt se viimein tuli luettua! Kirja on minämuotoon kirjoitettu lapsuuskuvaus 13-vuotiaan pojan elämästä maaseudulla. Nimeä vaille jäävä päähenkilö käy katolisten munkkien ylläpitämää koulua, jossa pojat ovat kovassa kurissa ja nuhteessa, eikä ole kiinnostunut hänen isänsä ideasta saada pojastaan jatkaja hedelmätarhalleen. Fyysisen maataloustyön sijaan poika lumoutuu Apollo 11:n kuulennosta ja hän lukee siitä kaiken, mitä käsiinsä saa. Toisaalta hän rakastuu jokaiseen näkemäänsä naiseen, häpeää yöllisiä siemensyöksyjään ja himokkuuttaan ja pakenee ankeaa todellisuutta elokuviin ja seikkailukirjoihin (myös Waltarin Sinuhe egyptiläiseen, btw!).

Kirjassa huomattavan suuren roolin saavat kuulento ja sen hetki hetkeltä etenevä seuraaminen. Se toki oli kesällä 1969 oikeastikin mahdollista, kun vuoden suurinta tapahtumaa seurattiin radiossa, lehdissä ja televisiossa herkemättä, niin muuten Suomessakin! Onhan se ihan mieletöntä, että ihmiset saattoivat seurata koko matkaan livenä, jo 1960-luvulla. Siinä kollektiivista kokemusta. Muun muassa kuulennon kautta Muñoz Molina käsittelee paljon tekniikkaa ja kehitystä, mutta sanoo hän runsaasti muutakin. Kirja on valtavan viisas ja älykäs ja monessa kohdin hyvin hienovireinen kertomus nuoruudesta.

Kirja oli välillä hieman pitkästyttävää luettavaa, pääosin johtuen pitkistä kuulentokuvauksista, jotka rehellisesti sanoen eivät minua kiinnostaneet. MM:n tyyli ei muutenkaan ole suurin suosikkini. Esimerkiksi kappalejakoa olisi voinut käyttää useammin kuin joka kolmas sivu. Paikallaan toisinaan junnaava kirja oli paljolti sellainen, jonka olisin helposti voinut jättää kesken, ellei minun pitäisi ensi viikolla kyetä keskustelemaan kirjasta! Mutta oli kirjassa paljon hyvääkin ja nyt lopulta olen iloinen, että sain kirjan luettua. Olisin kuitenkin halunnut tietää enemmän Francon ajan todellisuudesta ja päähenkilöpojan perheen menneisyydestä ja kokemuksista esimerkiksi 1930-luvun sisällissodan aikana. Syvä älykkyys, humanismi ja omaa ajattelua herättävät kysymykset saivat minut toisaalta kirjan suureksi ystäväksi. Eli aika ristiriitainen lukukokemus!

En ole lukenut Muñoz Molinaa aiemmin, mutta ilmeisesti Kuun tuulta pidetään hänen helppotajuisimpana kirjanaan. Tämän kirjan kautta sain kyllä aika hyvän aavistuksen siitä, millaisia ne hänen vaikeatajuisemmat kirjansa saattaisivat olla. Sefarad minua hänen tuotannostaan erityisesti kiinnostaisi, jos se sattuisi olemaan lyhyempi. MM on yksi Espanjan arvostetuimpia kirjailijoita, enkä ihmettele ollenkaan, miksi kirja takaliepeessä häntä kuvattiin kiihkeäksi tieteen ja sivistyksen puolestapuhujaksi. Ihailen teoksen ja ajattelun syvyyttä!

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli. Tammi, Keltainen kirjasto 2011.

Alkuteos El viento de la luna, 2006. Suomentanut Tarja Härkönen.