30 päivää kirjoja, osa 13

Päivä no 13: Lempikirjoittaja

Lempikirjoittajan nimeäminen ei ole sekään mikään iisibiisi. Hyvin harvalta kirjailijalta olen lukenut kaikkia hänen kirjojaan, sellaisista tulee mieleen oikeastaan vain Sofi Oksanen (ja tietysti ne esikoiskirjailijat, joiden ainokaisen olen lukenut). Ja pidän Oksasesta, mutta en silti nimeäisi häntä lempikirjailijakseni - esimerkiksi Baby Janesta en pitänyt juurikaan.

Kjell Westö kirjoittaa minusta tosi hyvin, vaikken olekaan lukenut häneltä kuin kaksi kokonaista romaani (Missä kuljimme kerran ja Leijat Helsingin yllä), sekä noin 1/3 kirjoista Älä käy yöhön yksin ja Lang. Se, että olen jättänyt kaksi kirjaa kesken, kertoo toisaalta ehkä myös siitä, että ihan kaikki Westössäkään ei viehätä. Olen kuitenkin lukenut myös hänen kolumnimaisia tekstejään, lähinnä Halkeamia-kokoelmasta. Pidän Westön tyylistä, sekä tietysti hänen kirjojensa aiheista. Toisaalta häntä jonkin verran lukeneena musta vain tuntuu välillä, että hän kierrättää uudestaan ja uudestaan ihan samoja aiheita ja teemoja. Mutta kukapa kirjailija niin ei tekisi? No mutta, Westö lienee yksi suosikeistani kuitenkin.

Sirpa Kähkösestäkin olen kirjoittanut ennenkin, ja hän on myös yksi lempikirjailijoistani. Minua viehättää paljon se, että mielenkiintoista romaanien lisäksi hän on kirjoittanut myös kiinnostavia tietokirjoja. Ja vieläpä se, että hän on suomentanut yhden paljon pitämäni romaanin, nimittäin Alexandra Fullerin Ei hunningolle tänään. Kovin on siis monipuolinen nainen!

Tämän hetken lempikirjoittajani/-kirjailijani on kuitenkin Turkka Hautala, jonka Salo-romaanin luin muutama viikko sitten. Äärettömän suositeltava teos! Niin aito ja tarkkanäköinen ja koskettava ja mielenkiintoinen. Hautalalta on julkaistu myös kaksi muuta teosta, Paluu-romaani ja aivan uuden uusi Kansalliskirja. Salo on Hautalan esikoisromaani, ja se oli aikanaan mm. Finlandia-palkintoehdokkaana (vaikka se ei itsessään tarkoitakaan mitään, mutta olkoon nyt kuitenkin osoitus siitä, että en ole mielipiteineni aivan yksin).

Siis: Nyt mene ja lue se Salo!

30 päivää kirjoja osat 11 ja 12

 Yhdistin nyt nämä kaksi kohtaa, koska ne ovat niin kovin samantyyppiset:

Day 11 – A book you hated

Day 12 – A book you used to love but don’t anymore

Oikeastaan en voi sanoa vihanneeni mitään kirjaa. Pari syytä: 1.) musta on hienoa, että ylipäätään ihmiset kirjoittavat ja julkaisevat kirjoja; 2.) jos ajattelen jonkun kirjan olevan tosi huono tai muuten vihattava, en lue sitä, tai vähintäänkin lopetan sen kesken.

Ennakkoluuloja monia kirjoja kohtaan minulle kyllä on, mutta eihän se nyt ihan sama asia ole kuin jonkun kirjan vihaaminen. Oikeastaan siis voisin ennemmin sanoa joskus pettyväni joihin kirjoihin. Viimeisin esimerkki tällaisesta kirjasta on vuodenvaihteessa kesken jättämäni Staffan Bruunin kirjoittama Bailut barrikadeilla. No ookoo, jos kirjan nimessä on sana "bailut", niin voinee jo olettaa, että kirja ei ehkä ole tuleva klassikko. Sinänsä kirja nimittäin käsittelee kyllä minua kiinnostavaa teemaa: nuoria parikymppisiä opiskelijoita 1960- 1970-lukujen taitteessa. Nämä opiskelijapojat ovat taistolaisia tai ainakin enemmän tai vähämmän vasemmistolaisia. Mutta sen sijaan, että kirja olisi mielenkiintoinen ajankuva, on se sen sijaan lähinnä kokoelma kaiken maailman kommelluksista ja sattumuksista. Tiuhaa tapahtumakuvausta ja paljon dialogia. Kuvailua, maalailua tai hienoa kieltä ei. Jätin kirjan kesken, joten en osaa sanoa, muotoutuiko tarina sitten lopulta jotenkin hyväksi kokonaisuudeksi ja osasiko se lopuksi jopa sanoa jotain.

Ja sitten tuo seuraava kohta. Siihenkään ei ole helppoa keksiä vastausta. Aikani kun ei juurikaan riitä siihen, että lukisin ennenkin lukemiani kirjoja uudelleen, joten mielikuvani hyvistä kirjoista yleensä säilyvätkin hyvinä. Vaikka onhan se aika tunnettu tosiasia, että ennen maailman parhaimmalta vaikuttanut teos saattaa muutamaa vuotta myöhemmin vaikuttaa jopa hirveältä tai ainakin voi jäädä miettimään, mihin siinä kirjassa niin kovasti oikein ihastui. 

Tai no tuli nyt jotain mielee: Yläasteiässä luin aika paljon Leena Lehtolaisen Maria Kallio -dekkareita. Luulen, tai oikeastaan olen aika varma, että nyt ne tuntuisivat minusta aika huonoilta. Ainakin ne vanhimmat Kalliot. Niiden kirjojen idylli kyllä särkyi oikeastaan jo siinä vaiheessa, kun katsoin kirjoista tehtyä tv-sarjaa. Mielestäni se oli hirveä, ja näyttelijävalinnat eivät vastanneet miltään osin mielikuviani. Että sikäli.

30 päivää kirjoja osa 10 (ja ysikytlukua)

30 päivää kirjoja osa 10: Suosikki klassikkokirja

Minulla ei ole mitään klassikkokirjoja vastaan ja haluaisinkin tuntea klassikoiksi luokiteltavia kirjoja enemmän, mutta jotenkin kirjastosta päätyy melkein aina mukaan jotain 1990- tai 2000-luvun kirjallisuutta. Niistä joistain lukemistani klassikoista suosikkien valitseminen on kuitenkin aika helppoa (etenkin, kun en millään muista mitä kaikkea olen lukenut, niin on helppoa nostaa esiin ne pari, jotka muista -- ovat siis varmasti hyviä, kun ovat jääneet mieleen!)

Ykkösklassikko ja ikuinen rakkauteni: Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla.

En usko, että Pohjantähti vaatii mitään kovin kummoisia perusteluja. Yksinkertaisesti tässä eeppoksessa on huimaava, koskettava ja realistinen tarina, hienoja henkilöhahmoja, Linnalla silmää ihmisyydelle ja taito kirjoittaa myös hienoa kieltä. Ja ei sovi unohtaa romaanin merkitystä ilmestyessään: se oli riipaisevan häikäisevä läpileikkaus suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä 1800-luvun nälkävuosista 1950-luvulle ja ennenkaikkea nöyrä ja humaani kuvaus sisällissodasta, sen syistä ja kulusta ja jälkipyykistä, kaikesta mitä oli ennen ja jälkeen. Mä siis vaan rakastan tätä kirjaa.

(Ja Akselia rakastan vähän myös.)

Toisena hienona klassikkona nostan esiin myös Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyyden.

Aikanaan kesällä 2007 tätä lukiessani mulla kesti jonkinaikaa päästä vauhtiin ja sisään tähän kirjaan, mutta lopulta se vei mukanaan ja upean kokemuksen päätti paras kirjan lopetus, minkä olen koskaan lukenut. Pitäisi tämäkin lukea uudelleen, ja olen varma että pitäisin siitä edelleen. Sinänsä maagisen realismin pesiytyminen juuri Latinalaiseen Amerikkaan ja sen kirjallisuuteen niin juuriaan myöten on musta aika kiinnostavaa, joskaan en tämän tyylilajin kirjoja ole lukenut yhteensä varmaan kymmentäkään. Sadan vuoden yksinäisyydellä on myös yksi hienoimmista kirjannimistä mitä tiedän, ja jo pelkästään kirjan lopun (ja ihan kaiken muunkin kyllä, mitä siihen kansien väliin mahtuu!) vuoksi haluan suositella lämpimästä jokaiselle, joka ei tätä vielä ole lukenut.

Venäläiset klassikot ovat minulle aika tuntematon alue, ja se harmittaa. Niin Kuolleet Sielut (Gogol) kuin Rikos ja Rangaistuskin (Dostojevski) ovat jääneet minulta kesken. Saatanan saapuu Moskovaan (Bulgakov) olen kyllä lukenut, ja pidin siitä paljon, mutta sitä loppua en vain ymmärtänyt. Niitä pitäisi joskus vielä vähän yrittää taltuttaa.

* * *

Kuuntelen tälläkin hetkellä youtubesta tekemääni ysäri-soittolistaa. Ysikytluku ollut mielessä muutenkin muistojenkaivelun vuoksi. Ja muutamat koulunäytelmät.

"Elias! Tule alas puusta!"

Musta olisi ihana pitää "Lapsuuteni 90-luvulla" -tyyppistä blogia. Samanhenkisiä anglosaksisen maailman blogeja olen tässä löytänyt pari ja tykännyt niistä paljon, kas tässä linkkejä siis:

Children of the nineties: http://childrenofthenineties.blogspot.com/

Zack Morris Cell Phone: The best of growing up in the '80s and '90s:

 http://zackmorriscellphone.wordpress.com/

Ehkä joskus vielä perustankin sellaisen...

Kaikista Drömhuseista, Bäkkäreistä, Spaissareista, Dj Bobosta, NylonBeatista, Mascarasta, Donkkareista, Ace of Basesta, La Bouchesta ja Aquasta valitsin nyt tämmösen, mun melkein unohtaman, mutta sitten kovin kovin tutulta kuulostavan ruotsalaisen raspikurkun:

30 päivää kirjoja, osa 9

Päivä 9: Kirja josta en uskonut pitäväni, mutta jota lopulta rakastin

(Anteeksi, että otsikointini tämän haasteen osalta on mitä sattuu ja logiikasta ei ole tietoakaan)

Tämän kysymyksen ongelma on siinä, että en juurikaan edes ala lukea kirjoja, joista en usko pitäväni. Ainakin mitä romaaneihin tulee. Opiskelukirjojen suhteen valinnanvaraa kun ei aina tietenkään ole. Koulussa, siis yläasteella ja lukiossa, piti tietysti lukea joitain romaaneja pakollakin, mutta ei minulla ole niitä kirjoja kohtaan ollut mitään suuria ongelmia. Vanhat klassikot ovat vanhoja klassikoita, ja niin niihin on myös suhtauduttava: eihän kukaan odotan Sofi Oksasen Puhdistukselta ja joltain Juhani Aholta samoja asioita. (Tosin nyt kun ajattelee, niin miksei niistä lopultakin löytyisi ihan pirusti samaa, joten hiukan huono esimerkki ehkä). Mutta ainakin minä olen yleensä ottanut kirjat sellaisina kuin ne ovat, ja valinnut kirjastosta vain sellaisia kirjoja, jotka takakannen, etukannen ja muun perusteella houkuttelevat.

Siksi päädynkin ehkä valitsemaan tämän kohdan kirjaksi, kai hiukan yllättäen, Kjell Westön Missä kuljimme kerran (2006). Ookoo, olen kirjoittanut siitä ehkä kyllästymiseen saakka. Minä nimittäin uskoin alusta saakka, että rakastaisin Westön tätä romaania. Mutta sitten en rakastanut. Niin, tämän tarinan olen käynyt läpi ainakin sata kertaa. Luin kirjaa sivun 200 paikkeille, ja jätin sen yli puoleksi vuodeksi. Palasin takaisin kirjan pariin, ja siltikin minulta kesti ehkä sata sivua ennen kuin lopulta pääsin siihen kiinni - ja juu, rakastin sitä kirjaa sitten lopuksi.

Siitä täytyy kyllä antaa pointsit Westölle, että oikeastaan minkään muun kirjan kohdalla en olisi antanut enää toista mahdollisuutta, tai peräti kolmatta. Tässä tapauksessa olen kiitollinen, että niin tein, koska Missä kuljimme kerran -romaanista tuli lopulta yksi lempikirjoistani.

Nyt yritän hiukan samaa Essi Tammimaan Paljain käsin -kirjan (2011) kanssa. Luin sitä viime syksynä noin 1/3 ja jätin kesken, kun en vain kestänyt enää. No Tammimaa meni ja sai Runeberg-palkintoehdokkuuden ja ajattelin että hitto yritetään nyt vielä, ja sitä yrittämistä olen nyt pari päivää harrastanut. Ehkä rakastun vielä Paljaisiin käsiin, tai sitten Westössä vain on sitä taikaa, mitä muissa ei.

30 päivää kirjoja ja hiukan muutakin

30 päivää kirjoja 8: Mielestäni yliarvostetuin kirja

Yliarvostettuja kirjoja voi olla maailma täynnä, omalla tavallaan minua meinaan ärsyttävät suuret kohkaukset ja hehkutukset ja se, että kerrallaan Suomeen tuntuu mahtuvan vain yksi kirja. Välillä se on Sofi Oksasen Puhdistus (joka ei musta lopultakaan ollut mitenkään kovin ihmeellinen, mutta vika voi olla minussa; minusta kun Stalinin lehmät oli jokseenkin mielenkiintoisempi, tai vähintäänkin yhtä hyvä kuin Puhdistus) tai Katja Ketun Kätilö (jonka kyllä myös olen lukenut, enkä ole vielä päättänyt, pidinkö siitä vai en, mutta ylipäätään se on kirja, joka kyllä puolustaa olemassaoloaan eikä missään nimessä ole huono), ja mikä nyt milloinkin sattuu voittamaan kirja-Finlandian.

Aikanaan Tuntematon sotilas ja Juhannustanssit ovat tietysti myös olleet kansan huulilla, mutta toisaalta eivät välttämättä ylisanojen, vaan kritiikinkin vuoksi; sen vuoksi, mistä maailmassa nyt ylipäätään saa kirjoittaa. Yliarvostetut kirjat ovatkin omissa silmissäni niitä, joita hehkutetaan paljon ja luetaan paljon ja jotka eivät lopultakaan sano juuri mitään eikä niissä sanataiteellisiakaan arvoja oikein löyty. Kuten vaikka Paulo Coelhon kirjat, joista tosin olen itse lukenut vain kaksi. Ehkä niissä on sitten suurta sanomaa, mutta samaa löytyisi kyllä paremmistakin kirjoista. Joskin Coelhon onneksi hän on sanoo asiat niin suoraan, että lukijan ei tarvitse vaivata itseään miettimällä, mitä kirjailija tarkoittaa. Ei oo ihan mun tyyliä semmoinen.

Aika monista klassikoistakin haluaisin sanoa, että ne ovat yliarvostettuja, mutta tuntematta sen enempää kirjallisuushistoriaa tai kirjallisuusmaailmaakaan on aika säälittävää, jos minä amatöörikirjoittajana ja satunnaisia romaaneja lukevana nuorena tyllerönä lähtisin teilaamaan koko maailman arvostavia teoksia. Enpä siis niin tee. 

* * *

Ja vielä hiukan muutakin. Olen meinaan superiloinen siitä, että TYYn edustajista päätti eilen säilyttää 0,7:n! Eli periaatteen, jonka mukaan TYYn toimintatalouden budjetista 0,7 % varataan kehitysyhteistyöhön. Nollaseiska kun on tässä viime vuoden lopulta alkaen ollut katkolla. Meillä valiokunnassa on siis juhlan hetket :)

Ois myös kiva, jos kävisitte kurkkaamassa meidän Kehitysyhteistyövaliokunnan uutta blogia kehyhipit.blogspot.com . Yritämme pitää blogin hauskana ja hiukan itseironisena, osoittaa että kehyasiat voi olla myös kiinnostavia ja niihin voi luoda mitä erilaisempia näkökulmia. 

Että semmosii tänään.

Gradu ei ole juuri saanut lisäsivuja.