Rannelan Frau - erilainen natsisaksakuvaus

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
232 s.

Fraun takakansi kysyy: "Millainen nainen eli natsipyöveli Reinhard Heydrichin rinnalla?"

Vaikka pyöveli ei kuulu lempisanoihini eikä takakansiin aina ole uskominen, on Fraun kertomus nimenomaan kertomus Frau Heydrichista, Linasta, joka oli Prahan teurastajaksi kutsunut SS-upseerin uskollinen vaimo.

Kirja pallottelee kahdessa tasossa: on 1940-luku, jossa Lina pitää käsissään perheensä ohjaksia, hän jopa pitää itseään sinä, joka houkutteli miehensä niinsanotulle natsiuralle. Lina on määrätietoinen, ylpeä ja aatteellinen kansallissosialisti. Hän nauttii siekailematta upeasta linnasta kotinaan sekä määrättömästä palveluskunnasta. Toisaalla on 1980-luvun puoliväli, jolloin toimittajaksi esittäytyvä Erich tulee tekemään vanhuudenpäiviään yksin elävästä Linasta henkilöjuttua aikeenaan kirjoittaa tästä rehellinen elämäkerta.

Elämästä Natsi-Saksaan liitetyillä sudeettielueilla Böömissä ja Määrissä, eli nykyisessä Tsekissä en ole lukenut ennen romaaniakaan, ja yhdenlaista koukkua kirjaan tuo myös Heydrichin perheen elämän rinnalla kulkevien prahalaisten elämän kuvaukset. Maan alla kun suunnitellaan Englannin johdolla Heydrichin salamurhaa. Kuvaukset eivät mässäile kamaluuksilla, murhilla ja keskitysleireillä, mutta Rannelan ratkaisut toimivatkin inhorealistista kuvausta paremmin. 

Kirja on kiinnostava kuvaus paitsi elämästä 1940-luvun Tsekissä, myös siitä, millaisia voimia historiaan jääneiden miesten takana on saattanut toimia. Rannelan kirjan lopun lähdeluettelo osoittaa hänen paneutuneen aiheeseen huolella - ovathan Lina ja Reinhard Heydrich todellisia henkilöitä. Rannela kuvaa myös hienosti Linaa vanhana naisena, joka omien sanojensa mukaan ei kadu mitään.

Ainoa miinus onkin kerronnan ajoittainen kankeus. Tämä tulee esiin lähinnä 1980-luvulle sijoittuvissa osioissa, joissa kielenkäyttö tuntuu ajoittain kömpelöltä. Ylipäätään toisen maailmansodan aikaan sijoittuvissa luvuissa en juuri kiinnittänyt huomiota kieleen - kuten hyvä onkin! - mutta luvuissa Erichistä ja vanhasta Linasta kieli toisinaan kiinnitti huomiota. Kenties kyse on vain siitä, että kirjan olisi voinut lukea hioen vielä kerran lävitse. Esimerkiksi sivulta 101 löytyy seuraava kappale: " Mistään muusta hän ei puhuisi niin mielellään kuin Schlossin puutarhasta. Kunpa he voisivat kävellä tiluksilla, Lina esittelisi paikkoja mielellään. He voisivat poimia luumuja ja kirsikoita suoraan puusta ja istua suihkulähteelle lepäämään. Jos vieras pysyi ratsailla, Lina veisi tämän mielellään metsästämään."

Frau on kuitenkin hieman erilainen kirja Natsi-Saksasta, eivätkä Heydrichien kohtalot olleet minulle entuudestaan tuttuja. Kirjan luki nopeasti ja mielenkiinnolla! Kirjassa ei liikaa selitelty historiallisia tapahtumia, vaan niitä tiputettiin lukijalle luontevasti - kuten sotatapahtumat ja Wannseen konferenssi. Myös salamurhan suunnittelun ja toteuttamisen kuvaus ovat kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa oppi vähän uuttakin!

Vähenevän valon aikaan

Itä-Saksassa alkusyksyllä 1989. Suku, tuttavat ja muut kutsun saaneet kokoontuvat juhlimaan Wilhelmin 90-vuotissyntymäpäivää, joka huipentuu kunniamerkin luovuttamiseen. Vaikka metallia hänellä ovat jo laatikot täynnä.

Saksalaisen Eugen Rugenin esikoisteos Vähenevän valon aikaan on ollut Saksassa jymymenestys, eikä se ihan vähällä ole tainnut päästä muuallakaan, sillä sitä on käännetty monille kielille, ja täällä Suomessakin siitä on sekä kovakantinen että pokkariversio - menestys siis.

Ensinnä mainituille Wilhelmin 90-vuotispäiville kirjassa palataan monia kertoja, aina uuden henkilön näkökulmasta. On Wilhelm itse. Hänen vaimonsa Charlotte. Hänen lapsenlapsenlapsensa Markus. Wilhelmin ja Charlotten poika Kurt. Ja niin edelleen. Syntymäpäivä on kiinnepiste, josta kurotetaan ajassa taaksenpäin ja eteenpäin. Umnitzerin suvun vaiheita seurataan 1950-luvulta 2000-luvun alkuun pieninä pistoksina, kurkistuksina. On Kurtin vaimo Irina, joka täyttää juhlaruoaksi luostarihanheaan ja Irinan ja Kurtin poika Sasha, joka pakenee länteen, on Sasha keski-ikäistyneenä Meksikossa, etsimässä juuriaan. Meksikossa, johon Wilhelm ja Charlotte maailmansodan aikana pakenivat ja josta he 1950-luvulla palaavat vanhalle mantereelle, rakentamaan sosialistista Itä-Saksaa. Wilhelm saa mitalit, Kurt kirjoittaa historiaa, vaimot ovat keittiössä tuhansine ajatuksineen.

Vähenevän valon aikaan oli juuri sellainen kirja, jonka nyt halusinkin lukea: historiallinen romaani, yksi suku, eri sukupolvet. Rugen tyyli on sujuva, ja erityisesti Wilhelmin syntymäpäiväkuvaukset yltyvät uusille kierroksille ja nauruhermoillekin saakka. Teoksen rakenne toimii mielestäni todella hyvin. Aivan jokaiseen kysymykseen ei saada vastauksia, rivien välistä korkeintaan, mutta se ei lukiessa jää harmittamaan. Umnitzerin suvun jäsenet kammottavat ja ihastuttavat, pilke silmäkulmassa Ruge tuo heidät humaanisti esiin.

Teos käsittelee tietysti Saksojen, varsinkin DDR:n historiaa antamatta siitä mitään selittävää oppituntia, ja ainakin minusta se oli erinomainen juuri niin. Järjestelmät muuttuvat, ihmiset menevät ajassa, ovat sen uhreja ja sankareita - vaan ketkä saavat mitalit, kuka vartioi aina kiehuvaa vettä, kuten takakannessakin kysytään.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan.
Suomennos: Liisa Ryömä ja Robert Ryömä.
Atena 2012


***


Laitan tämän Helmetin 2016 lukuhaasteen kohtaan Kirja jossa juhlitaan, sillä Wilhelmin juhlat ovat kirjassa keskiössä. Muitakin vaihtoehtoja toki olisi. Tavallaan kirjan nimen voi ajatella viittaan vuoden- tai vuorokaudenaikaan, toisaalta Irinan valmistelema luostarihanhi tuo kirjaan myös aimo annoksen ruokaa. Ja enhän ole aiemmin lukenut Eugen Rugea!

Magee: The Undertaking (Sopimus)

Toinen maailmansota ja erityisesti natsi-Saksa ovat myyviä aiheita. Natseja käsittelevät luennot täyttyvät yliopistolla äärimmilleen, julmuudet myyvät populaareja historiateoksia, lukuisissa elokuvissa seurataan, miten mestarillisen oikeamieliset jenkit voittavat natsit.

Vaan mitä saksalaiset itse ajattelivat ja kokivat eläessään kolmannessa valtakunnassa? Varsin usein kirjat ja muut teokset ovat käsitelleet juutalaisia, Anne Frankin päiväkirjat siitä luultavasti tunnetuimpana osoituksena. Yläasteikäisenä seurasin itse isäni kanssa Viktor Klempererin, juutalaismiehen, päiväkirjojen (Haluan todistaa) pohjalta tehtyä televisiosarjaa. Roman Polaskin ohjaama Pianisti-elokuva (2002), kuten myös Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993) ovat koko läntisen maailman tuntemia elokuvia nimenomaan juutalaisten kohtaloista toisen maailmansodan aikana. Pianisti sai kolme Oscaria sekä Baftan ja Kultaisen palmun (joitain mainitakseni), Schindlerin lista seitsemän Oscaria. Koko ihmiskuntaa liikuttavia suuria aiheita.

Viime vuosina on viimein päästy historiankäsittelyssä niin pitkälle, että myös tavallisten saksalaisten elämä natsi-Saksassa on tullut käsittelyyn niin liikkuvassa kuvassa kuin kirjoissakin. Viime vuonna Yle esitti (ja tänä kesänä uusintaesitti) kerrassaan täydellisen saksalaisen 3-osaisen minisarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mutter, Unsere Väter). Se kertoi viiden saksalaisen nuoren elämästä sodan aikana. Ideana oli se, että päähenkilöt olivat kovin tavallisia - siis, sarjan nimenkin mukaisesti, kuin kenen tahansa äitejä, isiä, isoäitejä, isoisiä. Millaista sota siis saattoi olla juuri minun sukulaisilleni? Miten kenestä tahansa voi tulla natsi, julma, mitä sota tekee ihmiselle?

Audrey Mageen esikoisromaani The Undertaking (2013) osuu samaan saumaan. Sen päähenkilöt ovat Katharina ja Peter, jotka solmivat 1940-luvun alussa avioliiton tapaamatta sitä ennen koskaan toisiaan. Avioliiton kautta Peter saa viikon lomaa rintamalta ja Katharina leskeneläkkeen, jos Peter kaatuu. Viikon "kuherruskuukauden" aikana he ihastuvat toisiinsa ja heidän poikansa saa alun. Saksa etenee ryminällä itärintamalla kaadettuaan Ranskan miltei päivissä.

Mutta kuten niin moni muukin, myös Hitlerin Saksa kaatuu Venäjään.  Sota kulkee kohti vääjäämätöntä lopputulostaan ja Saksan tappiota. Pitkälti dialogipainotteinen ja toteavan realistiseen tyyliin kirjoitettu romaani kuvaa hienosti ja yksinkertaisesti sodan todellisuutta ja kamaluutta. Peterin juuttuessa Stalingradin taisteluun Katharinan isä herra Spinell ylenee Berliinin natsipiireissä, ja Katharinan perhe saa hetken nauttia paitsi juutalaisilta ryövätystä arvoasunnosta myös leveästä ja tyylikkäästä elämästä. Katharinan nauttiessa Berliinissä suklaajälkiruokaa Peter hiipii lumen ja 30 asteen pakkasen vuoraamassa Stalingradissa joen rantaan tappaakseen luuta ja nahkaa olevan aasin selvitäkseen nälästä seuraavaan päivään.

Stalingradin taistelua pidetään toisen maailmansodan käännekohtana. Hävittyään taistelun talvella 1943 natsi-Saksa ei enää saavuttanut yhtään merkittävää sotavoittoa ja sadat tuhannet miehet menettivät henkensä, erityisesti Stalingradin hyytävän kylmän talven vuoksi. Saksalaisten huoltoreitit katkesivat ja päällystö lennätettiin rintamalta pois. Ne, jotka eivät olleet vielä kuolleet, antautuivat neuvostoliittolaisille ja jäivät sotavangeiksi. 

Erityisesti romaanin dialogeissa päästään asian ytimeen, sillä Katharina on asioita kyseenalaistavaa sorttia, ainakin sodan lähestyessä loppuaan. Hänen keskustelunsa isänsä kanssa tuovat lukijan eteen liudan kysymyksiä, joita lukija ei pääse pakoon. Onko saksalaisia ja venäläisiä vertaillessa joku toista parempi tai pahempi? Mikä oikeuttaa sodan? Kenen maalla ollaan?

Luin kirjan englanniksi, koska kirjan suomennosta (Sopimus, suom. 2015) ei ole kirjastossa koskaan paikalla. En käytännössä ikinä lue romaaneja englanniksi, mutta tämä kirja ehkäpä käänsi kelkkani sen suhteen, englanniksi lukeminen oli ihan mukavaa hommaa. Suomennoksesta en tiedä, mutta The Undertaking ainakin oli nautittavaa, joskin karua ja pakoin (inho)realistista kerrontaa suurista kysymyksistä: sodasta, kuolemasta, rakkaudesta, oikeutuksesta.

Suosittelen, tämä oli parhaimpia tänä vuonna lukeamiani kirjoja!

Kuin jokin päättyisi: Historian tulkinnoista

"Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden."

Talvella luin brittikirjailija Julian Barnesin palkitun teoksen Kuin jokin päättyisi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen nimensä ja luin hänen teoksiaan. Barnes tuli vastaan kirjastossa ihan sattumalta. Takakansi kuulosti kiinnostavalta, enkä pannut pahakseni sitäkään, että Kuin jokin päättyisi -teoksessa on vain 157 sivua. Mutta 157 erittäin hyvää sivua.

Kuin jokin päättyisi kertoo Tonysta, jonka ystäväpiiriin lukeutuu kouluaikoina vakava ja fiksu Adrian. Elämä vie heitä eri suuntiin, Tony seurustelee Veronican kanssa. Vuosien kuluttua Tony ja Veronica ovat eronneet, kun taas Veronica ja Adrian ovat löytäneet toisensa.

Kymmenien vuosien kuluttua Tony saa Veronican äidiltä pienen perinnön. Sen valossa menneisyys alkaa näyttäytyä aivan uudessa valossa.

"Tässä oli yksi ero meidän kolmen ja uuden ystävämme välillä. Me irvailimme paitsi milloin olimme vakavissamme. Hän oli vakavissaan, paitsi milloin irvaili."

Teoksen tarina on mielenkiintoinen, mutta kaikkien miellyttävintä ja kiinnostavinta tässä kirjassa oli se, miten Barnes pohtii muistamisen ja historian tematiikkaa. Kirjassa on lukuisia hienoja ajatuksia, joita kirjasin ylöskin.

"Eikö voisi ajatella, että koko kysymys vastuun sälyttämisestä on eräänlainen väistöliike? Syytetään yksilöä ja kaikki muut puhdistuvat. Tai syytetään historiallista prosessia, jolloin yksilöt vapautuvat vastuusta. Tai kaikki on anarkistista kaaosta, samoin seurauksin. Minusta näyttää että on -- oli -- ketju yksilöllisiä vastuita, jotka kaikki olivat tarpeen, mutta ketju ei ole niin pitkä, että eri renkaat voivat kieltäytyä vastuusta ja syyttää muita renkaita. Mutta ehkä haluni sälyttää vastuu näin on enemmänkin heijastus omasta mielenlaadustani kuin pätevä analyysi siitä mitä tapahtui. Tämähän on yksi historian keskeisistä ongelmista, eikö totta? Kysymys siitä, tulkitaanko subjektiivisesti vai objektiivisesti, kysymys siitä, että meille tarjottavan version ymmärtämiseksi on tunnettava historioitsijan oma historia."

Kirjan esittämät kysymykset ja ajatukset historiasta ja muistista ovat olleet mielessäni jo ennen tämän romaanin lukemista. Olenhan historioitsija, joten aika ajoin käyn kamppailua sen kanssa, mitä me nykyhetken ihmiset voimme menneisyydestä todella saada selville, miten voimme mennyttä ymmärtää ja niin edelleen.

Muistiin ja muistamiseen liittyvät kysymykset ovat tulleet mieleeni erityisesti Nuoruusdisko-blogini kautta. Mitä muistan 90-luvusta, mitkä muistikuvani ovat yhtä sen kanssa mitä tapahtui todella, mitkä muistikuvat ovat vääriä, ajan muokkaamia? Miten hyvin muistini pitää yhtä sen kanssa, millainen 90-luku minulle oli? Samoja voi kuka tahansa kysyä omasta menneisyydestään ja lapsuudestaan. Eikä minulla oli kysymyksiin yksiselitteisiä vastauksia. Muistan jotain, paljon on unohtunut, ja kuvani perustuu siihen, minkä muistan. Vaikka elin ajan aivan itse!

Kesämatka Ansa Ikosen elämään

Juhannuslukemiseksi minulle valikoitui Ansa Ikosen elämäkerta Unohtumaton Ansa Ikonen, 1913-1989 (Minerva 2011). Tämä Vekkelin ja Loivamaan kirja on vuodelta 2011 ja siis varsin uusi katsaus Ikosen elämänvaiheisiin. Parisataa sivuinen kirja oli juuri sopivan lyhyt ja toisaalta painavasta asiastaan huolimatta kepeä valinta kesäkirjaksi ja elämäkerraksi.

En ole elämäkertojen suurkuluttaja. Tarkalleen ottaen tämä saattoi olla ensimmäinen koskaan lukemani elämäkerta, ja tämäkin päätyi listalleni lähinnä Kirjan vuoden lukuhaasteen vuoksi. Sillähän yksi kohta on lukea elämäkerta tai muistelmateos.

Unohtumattomassa Ansa Ikosessa kuvataan Ikosen elämä syntymästä kuolemaan. Kerronta etenee, fontti ja paperi ovat juuri sopivat ja tietysti kaksi kuvakoostetta ovat kiinnostavat. Pidän paljon vanhoista 1930-1950-lukujen suomifilmeistä, mutta Ansa Ikosen elämänvaiheet ovat aiemmin olleet minulle kaiken kaikkiaan ihan vieraat. Opinkin siis paljon uutta ja mielenkiintoista. Teos valottaa kiinnostavasti niin Ikosen elämää ennen hänen elokuvauraansa sekä toisaalta uran jälkeistä vanhuuttakin, jolloin hän tunsi olevansa maailman unohtama, ja hieman katkerakin kuva hänestä muodostuu. Köyhän lapsuuden ja vaikean vanhuuden väliin pääsee kuitenkin huikea tähtitarina, jolloin Ansa Ikonen oli muutaman vuosikymmenen ajan Suomen tunnetuin naisnäyttelijä ja lukuisat hänen elokuvansa ovat klassikkoja. Samalla kirjassa toki paneudutaan myös Ikosen yksityiselämään, perheeseen ja varsinkin suhteen alkuun näyttelijä Jalmari Rinteen kanssa.

Kirjaa tehdessään tekijät ovat haastatelleet Ikosen sukulaisia ja kollegoja, ja haastatteluiden kuvaukset antavat näille kertojille vahvan ääneen, lisäksi nämä kuvaukset luovat teokseen hyvin kotoisan tunnelman. Kerta toisensa jälkeen mainitaan myös Ansa Ikosen erinomainen keittotaito, jonka turvin Jalmari Rinteenkin kerrotaan eläneen niin vanhaksi. Jalmarihan oli Ansaa 20 vuotta vanhempi, ja tämä elikin 92-vuotiaaksi siinä, missä Ansa Ikonen ei leskenä elänyt kymmentäkään vuotta.

Kirjassa kerrataan kiinnostavasti Ansan työhistoria, mutta juuri sopivasti myös hänen yksityiselämäänsä ja aikaa ennen ja jälkeen uran. Itse olisin tavallaan kaivannut kirjaan enemmän taustoitusta muun muassa Suomen historian, kulttuurihistorian ja elokuvahistorian vaiheilla, vaikka näitä kaikkia toki sivutaankin. Toisaalta historioitsijana kyllä tiedän pitkälti sitä historiallista taustaa, jota vasten Ansan elämä tulisi sijoittaa.

Ylipäätään pidin kirjasta paljon. Se oli aivan sopivan pituinen (eli melko lyhyt) mutta silti kattava. Tämä oli sen verran hyvä elämäkertakokemus, että voisin lukea genreä lisääkin. Esimerkiksi Tauno Palon ja Matti Raninin elämäkerrat kiinnostaisivat!

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Siltala 2015
438s.

Tätä hetkeä on odotettu.

Kiinnostuin itse lähetystyöstä ja Ambomaasta hahmotellessani itselleni gradun aihetta syksyllä 2010. Siitä on tultu melko pitkä matka ja suomalaisten lähetystyöntekijöiden vaiheet tuossa Afrikan kolkassa ovat tulleet tutuiksi satojen ja tuhansien lukemiseen käytettyjen tuntien aikana. Koska olen aina ollut myös intohimoinen kirjallisuusharrastaja, olen välillä valitellut mielessäni sitä, mikseivät nämä ihmiset ja tuo ympäristö esiinny kotimaisessa kirjallisuudessa - lukuunottamatta monia lähettien itsensä kirjoittamia uskonnollissävytteisiä teoksia.

Vaan nyt sekin aika on tullut, kun olen saanut luettavakseni 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Ambomaalle sijoittuvan romaanin. Se jo yksin on pienen juhlan aihe. Vaatii tietysti istumalihaksia ja kunnianhimoa, että aiheesta aiemmin melko tietämätön päättää sijoittaa tarinansa kaukaiseen paikkaan - niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin mentaalisestikin. Jos minun pitäisi sijoittaa oma esikoisromaanini jonnekin muualle kuin nyky-Suomeen tai sinne Ambomaalle, olisin luultavasti pulassa, mutta perehtymisellä siitäkin selvitään.

Romaani itsessään ei muodostunut suureksi suosikikseni. Sen johtuu pitkälti siitä, että Älykkäät kuin käärmeet on ensisijaisesti seikkailuromaani, eikä kyseinen genre ole suosikkini. Varsinaisen kritiikkini kirjasta voi lukea pian ilmestyvästä Lumooja-lehdestä (numero 2/2015). 

Sarah Watersia ja John Boynea sekä yllättäviä yhtäläisyyksiä

Vaikka olenkin viime aikoina lukenut paljon nimenomaan dekkareita, on kirjakassiini ja iltalukemistoon eksynyt vähän muutakin. Useimmiten valikoin kirjoja luettavaksi ihan vain palautettujen hyllystä kirjastosta, jollei mielessä ole jotan tietty opusta, jota etsin. Siksi onkin hassua, että joskus lukemiset osuvat niin hyvin yksiin. Yllätyksenä saattaa tulla lukeneeksi hyvin samantyyppisiä kirjoja.

Tällä kertaa tuo  kirjallinen tutkaparini ovat olleet Sarah Watersin Yövartio ja John Boynen Kuudes mies. Watersin kirjan luin tosin jo niiden kovien helteiden aikaan heinä-elokuun taitteessa. Huomasin kirjaston hyllyssä esiin nostettuna yhden toisen Watersin kirjan, ja katsoin mitä muuta hänen teoksiaan siinä vieressä oli. Waters ei ollut minulle entuudestaan tuttu millään lailla. Hänen kirjansa ovat kuitenkin ilmestyneet Keltaisessa kirjastossa, joten niiden laatuun voisi ainakin siltä osin luottaa. Yövartio sijoittui 1940-luvun Lontooseen ja oli rakenteensa ja kyllä aiheensakin puolesta kiinnostava. Kirja nimittäin alkoi toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta, vuodesta 1947, sitten mentiin vuoteen 1944 ja lopuksi vuoteen 1941. Sinänsä kirjassa ei siis pompittu edestakaisin ajasta toiseen, kuten niin tyypillistä nykyään on, vaan edettiin kronologisesti takaperin. Kiinnostava ja myös toimiva rakenne! 

Yövartio kertoi neljästä lontoolaisesta nuoresta ja heidän välisistään suhteista sekä tietysti heidän suhteestaan ja elämästään sodassa. Kirjassa esiin nousevia teemoja noin yleisesti rakkauden ja sodan rinnalla olivat myös homoseksuaalisuus (tarkemmin ottaen lesbous) sekä aseistakieltäytyminen. Ehkä myös yhteisön paineet ja odotukset nuorta, eritavoin ajattelevaa ihmistä kohtaan.

Tällä viikolla luin viime vuonna julkaistun John Boynen kirjan Kuudes mies (sama herra on muuten myös kirjoittanut kirjan Poika raidallisessa pyjamassa - jota tosin en ole lukenut). Kirja osoittautui yllättävän samanhenkiseksi kuin Watersinkin teos, ja niiden erot tuntuvat melko kosmeettisilta. Boynen kirjassa seurataan nimittäin ensimmäistä maailmansotaa, ja tarina liikkuu pääosin vuosien 1916 ja 1919 välillä. Se on tarina nuoresta brittiläisestä Tristanista, joka värväytyy mukaan sotaan, sekä hänelle koulutusleirillä sekä rintamalla läheiseksi muodostuvasta Willista. Ja kyllä, Tristan myös rakastaa Willia eikä naisia lainkaan, joten kirjaan ujuttuu sodan lisäksi myös homoseksuaalisuutta, mikä tietysti 1910-luvulla ei ollut mikään helppo asia. Samalla kirjassa puhutaan paljon myös sodan rumuudesta ja kauhuista - ja näiden vuoksi myös aseistakieltäytymisestä. 

Watersin ja Boynen kirjan tarjoavat siis niin kovin samanlaisia teemoja ja omalta osaltaan samantyyppistä käsittelyä, vaikka kirjat toki ovatkin ihan erillisä ja itsenäisiä tarinoitaan. Samalla kirjailijoilla on samanlainen tyyli, joka rummuttaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ilman liian lyyrisiä koukeroita.

Milloinhan Suomessa on aika kypsä talvi- tai jatkosodasta kertoville kirjoille, joiden keskiöön nousee vaikkapa sotimasta kieltäytyminen - tai homoseksuaalisuus? 

Kirjojen teemat ovat hyvin kiinnostavia, ja hauskinta oikeastaan on, että alkaessani lukemaan näitä kirjoja en tiennyt kirjojen edes käsittelevän näitä kysymyksiä. Uuden kokeileminen kannattaa siis :) Hyvien lukuromaanien ystäville suosittelen ehdottomasti!

Historian tylsyydestä

Jo vain, olen viimeksi kirjoittanut joskus sata vuotta sitten. Paljon kaikenlaisia ajatuksia on toki risteillyt mielessä kokoajan. Jo pitkään olen halunnut kirjoittaa yhdestä asiasta, nimittäin historian tylsyydestä. Jota ei siis mielestäni ole olemassakaan.

Maailmassa tuntuu elävän varsin suurikin joukko ihmisiä, joiden mielestä historia on tylsintä mitä olla saattaa. Ymmärrän sen siltä kannalta, että jos käsitys historiasta on Ruotsi-Suomen kuninkaiden nimien ja hallintavuosien opettelua yläasteella, niin se ei välttämättä ole kaikkien mielestä kovinkaan jännittävää. Ei ehkä minunkaan mielestäni, vaikka toisaalta seKIN voittaa aika monta muuta ainetta. Joillekin kun historia on lähinnä vuosilukuja ja sotia. Sellainen käsitys historiasta on kyllä aika vanhentunut, ja ainakin historiantutkimuksen ja -opiskelun parissa suurmieshistorian aika on ollut auttamattomasti ohi jo pitkään. 

Toisaalta jotkut perustelevat historian tylsyyttä (ja jopa turhuutta) sillä, että mitä sitä vanhoja muistelemaan, "Minä ainakin mieluummin keskityn tähän hetkeen ja tulevaisuuteen". Historia kun auttamatta on vanhaa. Tällaista ajattelua saatan mielessäni hieman paheksua, sillä en usko nykymaailmaa ja yhteiskuntaa voitavan ymmärtää juuri ollenkaan ilman tuntemusta menneisyydestä. Jos haluaa olla selvillä maailmasta, pitäisi olla selvillä myös ainakin 1900-luvun poliittisesta historiasta, mutta oikeastaan myös paljon laajemmista ja ajallisesti kauemmas menevistä kysymyksistä. Samalla en tietenkään voi olettaa, että kaikki maailman ihmiset, edes kaikki suomalaiset lukisivat historiantutkimuksia (populaareja tai kovaa tiedettä) päivät pääksytysten. Sen sijaan olisi hyödyllistä tietää vaikkapa kolonialismista ja kylmästä sodasta pääpiirteet, ihan jotain vain mainitakseni. Miten muuten voi avautua pätkääkään se, että Ranska partioi tälläkin hetkellä Malissa? Ymmärtääkseen vaikkapa Sochin olympialaisten ympärillä käytävää poliittista keskustelua kannattaisi tietää, että Venäjällä on aivan loputon vahvojen johtajien perinne ja samanaikainen jännite idän ja lännen välillä.

Mutta vaikka politiikka ei kiinnostaisi, jos ei osaisi sijoittaa Afrikkaa kartalle ja luulisi että se on maa, siltikään en voi ihan ymmärtää sitä, että historiako olisi tylsää. Itse nimittäin suhtaudun historiaan seuraavasti: Koko menneisyys on tarina, joka sattuu olemaan totta. Oikeastaan se on monta tarinaa, jotka jatkuvat vuosituhansia ja jotka sijoittuvat kaikkialle maailmaan. Historiahan on myös täynnä kaikenlaisia jänniä sattumuksia, joita voi tietysti pitää kuriositeetteina ja melkolailla merkityksettöminä yksityiskohtina, mutta kyllähän nekin ajastaan kertovat ja ovat usein hyvin hupaisia. Kuten vaikkapa se, että vielä 1700-luvulla joissain Suomen kaupungeissa haisivat niin pahasti ihmisten eritteet, että kaupunkilaisia kehotettiin polttamaan havuja, jos paikalle oli tulossa korkea-arvoisia vieraita. Itse tutkiessani 1900-luvun alun suomalaisia lähetystyöntekijöitä Afrikassa törmään jatkuvasti kaikenmaailman sattumuksiin, joille (ehkä kuivan historiantutkijan huumorini vuoksi) nauran.

Viimeisimpänä hymähtelin Ambomaalla ja Saksan Lounais-Afrikassa vuonna 1905 sattuneille tapahtumille, joita lähetystyöntekijä August Pettinen kuvasi kirjeessään seuraavasti:

"[...] ei ole muuta mainittavaa, kuin että Otavi-rautatien herrat virka- tahi palvelusmiehet ovat pistäneet poskeensa marjahillon, jota F.M.S.-kistu #20 sisälsi, eivätkä suvaitse, että siitä julkisuudessa sanallakaan mainitaan. Kauniita virkamiehiä! Muutoin mainitulla radalla kuuluu paljon tavaroita katoavan ja jos ken uskaltaa siitä julkisuudessa äänähtääkään, kieltäytyy mainitun radan hallinto hänen tavaroitaan kuljettamasta. Niinhän sitä D. S. W. Afrikassa yleisöä palvellaan."

Historiassahan parasta on se, että se on aivan oikeasti totta.

Kirja-arvostelu vuodelta 1904

Tykkään lukea kirja-arvosteluja ja seurata sitä, millaisia romaaneja meillä Suomessa julkaistaan, vaikka käytännössä olenkin tässä aika hataroiden tietojen varassa: luen naistenlehtien neljän lauseen "arvosteluja" (eli mitäänsanomattomia ylistyksiä) ja Maailman kuvalehden arvosteluja kirjoista joissa kuolee julmasti sorrettuja afganistanilaisia naisia tai afrikkalaistaustainen nuori palaa kotimaahansa Ghanaan selvittämään sukunsa menneisyyttä; lisäksi katson Ylen aamutelevisiosta Sepon ja Nadjan kirjahaastatteluja. Se ei ole paljon.

Oikeastaan kirja-arvosteluissa lukija voisi paremmin tuoda ilmi negatiivisetkin tunteensa kirjasta, olla rehellinen eikä hehkuttaa kirjaa samoin sanoin kuin kirjan takakansi. Onhan lukeminen aina subjektiivinen kokemus.

"Förn Uhl.

Kirj. Gustaf Frenssen. Suom. Volter Kilpi. Kustantanut Otava. Hinta Smk 5; 50 p.

Ensimmäiset sata sivua kirjassa ovat ikävät. Kertomus edistyy hitaasti ja venytellen. Mutta sitten alkaa se saada eloa ja vilkkautta. Usein palasi mieleeni kysymys: "Kenestä tämä kertomus muistuttaa?" Vihdoin luulin sen keksineeni: muistuttaa suurta englantilaista kertojaa, Dickensiä! Niin se muistuttaakin. Se on kuitenkin jäänyt vain kokeiluksi. Tekijä kyllä osaa viehättävästi kertoa, mutta henkilöitään hän muokkailee aivan kuin savenvalaja savimöhkälettä: mielensä mukaan. Kertomus saa siitä itseensä luonnottomuuden sävyn. [...]"

Kirja-arvostelu lehdessä Pyrkijä, Nuorison rientojen kannattaja. No. 1/1904.

Sisällissodasta sekä Leena Landerin romaanista Liekin lapset

Laitoin juuri kahvia tulemaan. Ihana mahtavaa, miten vielä kello neljältäkin on niin kovin valoisaa, etenkin näin kirkkaina ja aurinkoisina päivänä kuin tänään. Tänä vuonna olen myös huomannut hiukan jopa pitäväni talvesta. Parasta siinä on vaikkapa se, että saa pukeutua lämpimästi ja kerroksittain. Ja sitä paitsi: kolme suosikkivuodenaikaani ovat kaikki edessäpäin! Kaikkea mahtavaa on siis vasta tulossa! Sinänsä iloista, että niin tapahtuu ihan joka vuosi.

Elämä on aika historiapainotteista. Olen kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa, se on mennyt ihan hyvään suuntaan. Tai no ei varmaankaan itse sen suunnitelman tekstit, vaan kaikki mielessä olevat tutkimukseen liittyvät suunnitelmat. Olen lisäksi lukenut historiaan liittyen yhden ääreishyvän romaanin, jonkin verran Sisällissodan pikkujättiläistä sekä lauantaina lainaamaani kirjaa Naisten työt, jonka on kirjoittanut Sirkka-Liisa Ranta (Karisto 2012). Sain tuossa valmistumisen yhteydessä lahjaksi lahjakortin kirjakauppaan, ja tuo on kirja, johon sen voisin käyttää. Tietysti olen toisinaan tihrustanut teeveestä myös Koivusalon Pohjantähteä. Vaikka en siitä ihan kaikiltaosin pidä (lähinnä niiden näyttelijöiden vuoksi), niin onhan se niiiin koskettava ja sentään Pohjantähti, ikirakkauteni.

Se ääreishyvä romaani, saanen esitellä, tättärää (siten, kuin Lorelai Gilmore pärisyttelee rumpuja, eli niin että Rory ja Luke luulevat äänen merkitsevän helikopteria): Leena Landerin vuonna 2010 julkaistu Liekin lapset. Ah! Että suuri kiitos T:lle, joka sitä minulle suositteli. En ole aiemmin lukenut Landeria, vaikka pari hänen kirjoihinsa perustuvaa elokuvaa olenkin nähnyt, ja olisi varmaankin vaadittu aika paljon aikaa ja pari sattumaa, jotta olisin ikinä bongannut tätä kirjaa kirjastonhyllystä. Aluksi piti lainata se kotikunnan kirjastosta, mutta siellä ei ollut yhtään paikalla, mutta täällä Turussa niitä oli varmaan kahdeksan rinnakkain.

Mitä siitä kertoisin ja kysyjille vastaisin paljastamatta liikaa. No, tällä mennään: Liekin lapset kertoo pienen Lounais-Suomen kylän elämästä 1900-luvun alussa muutaman päähenkilön, Sakarin, Saidan, Joelin ja Arvin näkökulmista. Yksittäisten vuosien ja tapahtumien kuvaamisen kautta päädytään viimein vuoteen 1918 ja siis tietysti sisällissotaan. Vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 2009, Saidan lapsenlapsi palaa asumaan samaan kylään ja alkaa selvittää sitä, mitä vuonna 1918 tuossa kylässä oikein tapahtui ja miten eri sukulaiset olivat tapahtumissa osallisina. Tämä nykyajan asukki, keski-ikäinen ja avioeroa tekevä mies, on aiemmin elämässään lukenut hetken historiaakin, ja hän on kaivanut tietoja esiin muun muassa Kansallisarkistosta ja lukemalla paljon tutkimusta. Siinä määrin siis samastuttavaa.

Kirjassa yksi kiinnostavimmista puolista oli se, että tuo kylä, johon tapahtumat sijoittuvat, on Vartsala. Se sijaitsee Halikossa, joka on nykyään osa Saloa. Salossakin piipahdetaan joitain kertoja. Ihan minun kotimaisemissani siis! Kirjaa lukiessa pohdin useampaan kertaan, mikä kaikki Landerin teoksessa on totta ja mikä fiktiota. Tapahtumapaikat kun ovat todellisia ja nimeltä mainitaan myös oikeita henkilöitä. Kirjan viime sivuilla kirjailija sanoo, että osalla hahmoista on esikuvansa, mutta kaikki nimet on muutettu. Näin historiantutkijana tämä juttu on edelleen kiinnostava puoli ja ehkä hivenen häiritsevä. Muutamia vuoden 1918 tapahtumia kun ovat esimerkiksi Joensuun kartanoon (se, jonka nykyään omistaa Nalle Wahlroos) kohdistuva ryöstöretki sekä Märynummella suoritettu punaisten joukkomurha. Ainakin jälkimmäisen oletan olevan aivan todellinen, luultavasti myös tuon ryöstön. Pohdiskelin silti näitä kysymyksiä. Myös Vartsalan työväenyhdistyksen luonne ja jotkin pienet yksityiskohdat jäivät kaivelemaan.

Mutta vaikka jotkut asiat jäivätkin mietityttämään, se ei todellakaan tee teoksesta yhtään sen huonompaa. Kirjan huipennus oli ehdottomasti lopussa, jossa vuodessa 2009 elävä mies pääsi kunnolla pohdiskelemaan sisällissodan murheellisuuksien ja rikoksien olemusta ja sen sellaista. Myös kaikki jännittävimmät juonenkäänteet, tietysti, tulivat vasta viimeisten 50-100 sivun aikana, ne alun 300-350 sivua olivat todellakin vain pohjustusta tulevaan. Toisaalta tavallaan sitähän elämä on. Usein kai koko elämä voi olla silkkaa pohjustusta ilman sitä huipentumaa. Liekin lapset sai minut todellakin, jälleen kerran, ajattelemaan monia sisällissotaan liittyviä kysymyksiä. 

Romaanin innoittamana ja viitoittamana löysin myös Kansallisarkiston ylläpitämän Sotasurmat-tietokannan, joka tietysti on netissä, ja josta kyllä mainittiin myös Sisällissodan pikkujättiläisessä. Sieltä voi siis etsiä niin sisällissodassa kuin myös talvi-, jatko- ja Lapin sodassa kaatuneita (ja murhattuja ja mestattuja ja muulla tavoin kuolleita ja kadonneita). Tietoja voi etsiä esimerkiksi sukunimen tai paikkakunnan perusteella. Siellä pitäisi olla listattuna kaikki sodissa kaatuneet ja lisäksi heidän kuolinsyynsä. Lisäksi toisessa maailmansodassa kaatuneiden osalta siellä on enemmänkin tietoa kaatuneista, mm. siviilisääty. Kiintoisaa on myös nähdä kaatuneiden siviiliammatit, ne löytyvät myös sisällissodassa kuolleilta. Itsekin tein kaikenlaisia hakuja. Sukulaisiakin, tai ainakin oletettuja sellaisia, löytyi. Täytyy kysyä isoäidiltä tarkemmin.

Ja löysin myös kaksi samalla sukunimellä (siis minun kanssa samalla sukunimellä) olevaa nuorta miestä, jotka vielä tuolloin, vuonna 18, asuivat Karjalassa, sieltä kun isänisän puoleinen suku on kotoisin. Kaksi veljestä, 19- ja 26-vuotiaat, sieltäkin oli kaatunut, kuolintavaksi on ilmoitettu mestaus. Vapunpäivänä vuonna 1918 menivät molemmat. Olisi kiinnostavaa tietää heistä enemmän.

Sotasurmat-kokoelmaan pääsee tästä:
 http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Valokuva-ajatuksia

Voi kuinka ilahduinkaan!

Noin kuukausi sitten kuulin isovanhempieni heittäneen pois kokonaisen valokuva-albumillisen kuvia, koska he eivät oikein tienneet, mistä se albumi oli heille tullut tai ketä niissä kuvissa oli. Kuultuani asiasta kerroin, että jos sellaisia vielä tulee vastaan, niin ottaisin ne kuvat mielelläni itselleni. Ihan riippumatta siitä, ketä niissä kuvissa on. Vanhoissa valokuvissa on vaan jotain ihan äärettömän kiehtovaa ja kaunista. Viime aikoina olen niiden pohjalta maalannutkin kaikenlaista, etupäässsä vanhoista hääkuvista. Nyt isänpäiväviikonloppuna isoisäni pyysi minut hiukan sivummalle ja ojensi mulle muovipussin, jossa oli vino pino kaikenmaailman vanhoja valokuvia! Tunnistin niistä oikeastaan vain yhden ihmisen, muutamassa oli sentään takana teksti siitä, keitä valokuvassa on. En osaa sanoa, ovatko kaikki mitään sukulaisia ylipäätään. Kauniita kuvia ne jokatapauksessa ovat. Kiinnostavaa miettiä, millaisia elämiä niillä ihmisillä on ollut, keitä sitten ikinä ovatkaan.

Tässä pieni otos niistä valokuvista.

Viikko tai pari sitten Mikko Kuustonen pohti Hyvissä ja huonoissa uutisissa (aivan mahtava ajankohtaishupailu Nelosella keskiviikkoisin kymmeneltä), miten paljon kuvia nykyihmisillä on elämästään. Tietokoneella tuhansittain räpsäisyjä. Mutta kiinnostavinta oli se, että mitkä olisivat ne seitsemän valokuvaa, jotka haluaisi jättää jälkipolville itsestään ja elämästään. En muista, miksi juuri seitsemän - 1800-luvun puolella ihmisestä oli hätinä yksi valokuva, 1900-luvulla tuo luku lienee kasvanut nopeasti, riippuen tietysti ihmisen tulotasosta ja asemasta. Mutta mitkä seitsemän olisivat minun elämäni kuvat? Toivon ja luulen, että ainakin pari niistä kuvan arvoisista elämäntapahtumista on vielä tulossa. Vaikka eihän kaikkien kuvien tarvitsisi olla erikseen mistään tapahtumista. Riittäisi kai sekin, että mukana olisi kuva vähän yli kymmenen vuoden väleiltä.

Noissa pahveille liimatuissa valokuvissa on aina mukana valokuvaamon nimi ja usein muutkin yhteystiedot. Suuri enemmistö noista on otettu Turussa, mutta useammissa eri paikoissa. Yhden takaa löytyi kuitenkin tällainen leima:

Tässä leimassa erityistä oli siis se, että toinen isoäitini asuu nykyään talossa, jossa edellisen vuosisadan alussa asui tuo Smirnoff, valokuvaajaherra. Pieni on maailma :)

Sadan vuoden yksinäisyys

Ihanaa runon ja suven päivää!

 Viimeksi eilen keskustelin erään ihmisen kanssa Gael Garcia Marquezin loistavasta kirjasta Sadan vuoden yksinäisyys, ja totesin, että voisin lukea sen joskus uudelleenkin. Sain kirjan aikanaan H:lta lahjaksi ja luin sen kesällä 2007. Muistan vielä ne kesäpäivät Kivenhakkaajankadun parvekkeellani, muistan parvekkeen tuoksun, kirjan fontin ja tekstin asettelun sivuilla. Sadan vuoden yksinäisyys on mahtava, ja voin suositella sitä kenelle vain.

Luen yhtenä monista tenttikirjoista tällä hetkellä Matti Peltosen kirjaa Mikrohistoriasta (1999), ja kirjan alussa hän ottaa esille Marquezin kirjan ja sen yhteyden mikrohistoriaan - kuinka kiinnostavaa! Epäilemättä Sadan vuoden yksinäisyydestä on tehty (kirja)(tieteellisiä) tutkimuksia vaikka kuinka, en kyllä ole lukenut sellaisia. Lainaan tähän nyt pätkän Peltoselta. Halu lukea kirja uudelleen vain kasvaa, siitähän voisi löytää vaikka mitä... (Seuraava sisältää juonipaljastuksia kirjasta.... älkää siis lukeko loppuu, jos ette halua tietää kirjasta liikaa :))

"...Márquezin romaania Sadan vuoden yksinäisyys (1967) luettiin laajalti samaan aikaan, kun uuden mikrohistorian ensimmäiset huomiota herättäneet teokset tulivat markkinoille. [---] Márquezin romaanin tapahtumapaikka, rähjäinen kolumbialainen kylä - myöhemmin myös kaupungiksi mainittu - Macondo ei symboloinut koko maailmaa, vaikka nimessä vain kaksi kirjainta poistamalla voikin nähdä espanjankielisen vastineen sanalle maailma (mondo). Romaani oli kuitenkin kuvaus koko maailmanjärjestelmästä, tällä kertaa vain metropoli-satelliitti-suhteen toisesta päästä nähtynä. Se rikkoi modernistisen tavan kuvata nykyajan maailmaa suurkaupungin ihmisvilinän, kiihkeän muutoksen ja räikeän eriarvoisuuden kautta. Nyt maailmaa katsottiin periferian, Macondon vinkkelistä. Tämä tapahtui samaan aikaan, kun Vietnamissa jatkuva sota osoitti bambuista rakennettujen kylien, vesipuhvelien käyttöön perustuvan perinnäisen maanviljelyn ja alkeellisen metallurgian vetävän vertoja länsimaiden suurimman taloudellisen mahdin sotateknologialle.

     Toinen kiinnostava puoli Sadan vuoden yksinäisyydessä on Márquezin tekemä politiikan uudelleenarviointi. Politiikasta ei tehdä täysin triviaalia, eversti Buendían lukemattomat kapinayritykset toki luetellaan. Silti romaanissa nostetaan perheen ja kotitalouden maailma, naisten hallitsema maailman vähintään yhtä tärkeäksi kuvaamisen kohteeksi. Kolmanneksi romaanin historiantutkimuksen kannalta kiinnostavin serikka on sen aikakäsitys, johon viitataan jo sen nimessä. Romaani päättyy siihen, että Buendíojen suvun viimeinen Aurelio kykenee lopulta tulkitsemaan vanhan mustalaisen kirjoittaman ennustuksen, jossa kerrottiin  tarkasti tulevat tapahtumat etukäteen. Kertomuksen tarina kattoi sata vuotta, mutta ei kronologisesti, vaan siten että tapahtuman kuvataan samanaikaisina. Miten tämä on mahdollista, jää hämäräksi, mutta romaanin kertoja väittää sen liittyvän arkipäivän aikakäsitykseen. Juuri kun Aurelio on pääsemässä ennustuksen viimeisille riveille ja kun historia on saamassa nykyhetken kiinni, nousee suuri tuuli, joka puhaltaa kaiken tiehensä."