30 päivää kirjoja, osa 18

Päivä 18: Kirja johon petyin

Minusta on suoraan sanoen tullut viime aikoina kranttu. Viime ajat = pari viime vuotta. Mutta olenpa myös oppinut antamaan toisen mahdollisuuden.

Jätän kesken varmaan yhtä paljon kirjoja kuin luen loppuunkin (no, ainakin melkein). Ja jos jättää kirjan kesken, niin voinee kai sanoa, että on pettynyt siihen? Jos näin on, niin viime aikoina olen pettynyt muun maussa Staffan Bruunin kirjaan Bailut barrikadeilla, Kjell Westön Älä käy yöhön yksin -kirjaan sekä F. E. Sillanpään Hurskaaseen kurjuuteen. Mutta... Uskon vakaasti, että ainakin Sillanpää ja Westö ovat erinomaisia kirjailijoita ja että näille kirjoille pitäisi antaa uusi mahdollisuus. Kai sitä usein pettyy kirjoihin lähinnä siksi, että on odottanut jotain muuta, ja esimerkiksi juoni eteneekin liian hitaasti tai muuten vain ei ole aikaa paneutua kirjaan kunnolla. Kai sitä kirjat nyt jäävätkin kesken, jos niitä ehtii lukea kaksi sivua kerran viikossa.

Voinen myös sanoa, että vaikka luin Katja Ketun Kätilön nopeasti, en kovastikaan pitänyt siitä. Ehkä vika on puhtaasti minussa, sillä niin monilla arvosteluilla ja palkinnoilla Kätilöä on hellitty. Uusi Puhdistus? Ehkä. Ja olihan kirjan tarina mielenkiintoinen, mutta en taida liiaksi arvostaa kokeilevaa ja "rumaa" kieltä. Kirja oli myös jatkuvasti ahdistava, mutta jostain syystä juuri tässä kirjassa se häiritsi, toisin kuin vaikka sellaisissa teoksissa kuin Tuhat loistavaa aurinkoa. En osaa juuri nyt sanoa miksi. Mutta olinko pettynyt? Ehkä sikäli, koska kirjaa on kehuttu niin kamalan paljon. Mutta en ole aiemmin lukenut Kettua ja olen minä ennenkin ollut arvostelujen kanssa eri mieltä. Mutta halusinpa silti nyt tuoda Kätilönkin tässä yhteydessä esiin.

Viime vuonna kesken jäivät Katri Lipsonin Kosmonautti, Aleksandra Salmelan 27, Bo Carpelanin Kesän varjot sekä Antonio Muñoz Molinan Sefarad. (Täytyyhän näistäkin pitää listaa) Uskon, että näistä jokainen on oikeasti hyvä kirja, ja niihin pitäisi tarttua uudelleen. Sellaista meinaan olen viime aikoina harrastanut, ja siinä myös yllättänyt itseni. Kuten olen noin 1500 kertaa maininnut, jätin aikanaan Westön Missä kuljimme kerran kesken, mutta aloin lukea sitä uudelleen ja kappas, siitä tuli yksi lempikirjoistani. Kevättalvella aloin myös lukea uudelleen muutamaa kuukautta aiemmin kesken jättämääni Essi Tammimaan teosta Paljain käsin. No siitä ei tullut ihan lempikirja, mutta hyvä se oli kuitenkin.

Olen elämässäni lukenut sen verran paljon, että osaan jättää kirjaston hyllyyn ne kirjat, joihin uskon pettyväni. Olen kuitenkin iloinen siitä, että kesken jääneistä kirjoista voi löytää itselleen uusia elämyksiä. Seuraavaksi ajattelin lukea Chimamanda Ngozi Adichien kirjaa Puolikas keltaista aurinkoa. Se jäi kesken pari vuotta sitten. 

30 päivää kirjoja, osa 17

 Päivä 17: Lainaus lempikirjasta

Olin katsonut valmiiksi Turkka Hautalan Salosta kohdan, jonka tähän kirjoittaisin, mutta menin ja lainasin sen eräälle ystävälleni, mutta ei huolta! Onhan näitä muitakin.

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (1959)

(Elina on saanut tietää Akselin maanneen Aunen kanssa, ja niinpä Elina on suuttunut ja huutanut Akselille ja heittänyt sormuksensa menemään. Ollaan järven rannalla ja Akseli sanoo, että jos Elina menee, niin hän tappaa itsensä. Sormus etsitään ja Elina yrittää rauhoittua, mutta unohtaa hän ei tietenkään koskaan voi:)

"Sana katkesi jälkinyyhkeiden vuoksi. Elinan silmät katselivat järvelle. Maisema alkoi tummua sillä aurinko oli laskenut. Mutta se hämärtyi myös siksi että viimeinen kyynel kerääntyi hiljaa silmänurkkaan, josta se sitten lähti vierimään nenänpieleen ja pysähtyi siihen.

   Elämä oli iskenyt. Ensimmäisen kerran."

Rakastan noita kahta viimeista virkettä.

Pohjantähdestä toki voisi olla monta muutakin lainausta, mutta on silti tähdennettävä, että yksittäisten kohtien sijaan kirjassa on täydellinen tarina, kaikki ne 1500 sivua. Linna on luonut tarinan, joka on kaikenkaikkiaan niin täydellisen koskettava ja humaani, että yksittäisten kohtien nosto ei kyllä tee teokselle oikeutta.

Timo K. Mukka: Maa on syntinen laulu (1964)

"Voi rakkaani maa

voi rakkaani ranta

itke oi maa itke oi ihana ranta

yli yön havinan - hentojen kukkien tuoksun

jäkäläpikarein yli

on taivaaseen nouseva kuumana huutona laulu

Ja miehet polvillaan painuvat maahan

ja kätensä ristivät taivaan jumalaa rukoillen."

Tämä on ensimmäinen säkeistö runosta/laulusta, jolla tämä teos alkaa. Mukan teoksen tyyli iskee suoraan tällaisen runotytön sieluun ja sydämeen ja tuo ylläoleva virrenomainen runo on kauneimpia, joita tiedän.

Kjell Westö: Missä kuljimme kerran (2006)

(Lucie ja Henning keskustelevat elämistään juhlien pikkutunneilla Henningin paviljongin terassilla yöhön tuijottaen:)

"Siltä että meidän aikamme on ohi. Sinä haluat säilöä meidät sellaisina kuin me olimme ja tämä pikku tönö on sinun säilykepurkkisi."

   Lucie heilutti raukeasti imuketta puhuessaan ja Henning katsoi hänen vasenta rannettaan. Henning muisti miten sorea ja viehkeä tuo ranne oli kerran ollut, hän muisti upean rannekellon jota Lucie oli käyttänyt. Henning ei keksinyt mitään sanottavaa.

   "Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin miten asiat ovat, Henning", Lucie sanoi armotta. "Kun soitto loppuu niin se loppuu, ei ole mitään järkeä jäädä kuuntelemaan kaikua."

[...]

   "Minulla on kotona vaatekomerossa yhdeksäntoista hatturasiaa", Lucie jatkoi. "Laskin ne eilen. Ehkä ne ovat hyvä rakkauden korvike, ehkä eivät. Mutta yhden asian minä tiedän, ja se on se että maksaa niin helvetisti tulla siksi mikä on."

   "Tulla siksi mikä on?" Henning sanoi kohottaen kulmiaan. "Eihän sellaista ole olemassakaan. On vain se mitä me haluamme olla ja mitä luulemme olevamme. Naamiaisia  kaikki tyynni eikä naamioiden alla ole koskaan mitään oikeaa minää, siellä on jotain muuta, jotain minkä jäljille emme pääse."

   "Ja mitähän se voisi olla?" Lucie kysäisi. Nyt oli hänen vuoronsa yrittää kuulostaa ironiselta, mutta hänen äänestään kuulsi epävarmuus.

   "Parkuva lapsi tai kylmästi laskelmoivat aivot, mistä minä tiedän", Henning sanoi lakonisesti. "Ei se varsinaisesti kiinnosta minua. Ihminen on omimmillaan kameleonttina, se on minun mielipiteeni."

   "Enpä tiedä", Lucie sanoi. "Minä halusin vain paeta. Matkustaa kunnes kaikki kaiut olisivat niin heikkoja etten enää kuulisi niitä. Mutta enää en tiedä. Joskus sitä esittää roolinsa liian hyvin. Siihen väsyy, ja myös siihen miten muut ihmiset reagoivat. Mutta siitä ei enää pääsekään vapaaksi, pakotietä ei ole."

   "Minä muistan millainen sinä olit, Lucie", Henning sanoi hitaasti. "Et ikinä ymmärtänyt miten muut reagoivat sinuun."

   "Miten niin?", Lucie kysyi.

   "Sinä herätit toiveita ja sitten petit ne. Kosketit ihmisiä ja sait heidät uteliaiksi, sitten lensit tiehesi ja jätit heidät yksin."

   "Minusta tuntuu että kuvailet nyt itseäsi."

   "Ehkäpä kuvailenkin", Henning sanoi. "Ehkä olemme haavoittuneita romantikkoja kumpikin."

   Hän vaikeni mutta se sama tunne, se joka hänellä oli ollut kun hän seisoi yksin kalliolla, palasi ja pakotti hänet jatkamaan, puhumaan asioista joista hän oli päättänyt olla puhumatta enää koskaan.

   "Minäpä kerron sinulle mitä rakkaus on", hän sanoi. "Se on sitä kun kävelee kahdeksantoistavuotiaana eräänä kesäiltana hiekkatietä pitkin kaksi uutta sormusta rasiassa. Se on sitä kun on köyhästä perheestä kotoisin ja paiskii vuoroja tehtaalla, jotta olisi varaa ostaa sormukset. Se on sitä kun palvoo tyttöä jolla on vuokrahuone köyhemmän väen asuintalon pohjakerroksessa tuon hiekkatien päässä. Se on sitä kun pääsee perille ja näkee ikkunasta miten venäläinen upseeri pukee vaatteita ylleen ja sängynlaidalla istuu nuori puolialaston tyttö ja upseeri jättää muutaman setelin hänen yöpöydälleen. Ja se on sitä ettei tyttöä voi moittia paskan vertaa koska tietää hänen olevan yhtä köyhä kuin itsekin on.

[...] Mutta en minä kuvittele että rakastin Heiniä. Sitä roihuaa vain kerran, sitten joutuu tyytymään kajastukseen."

On perin todennäköistä, että tämä lainaus avautuisi paremmin, jos lukisi kaikki ne noin 570 sivua, jotka kirjassa on ennen tätä keskustelua, mutta toivottavasti tämäkin antaa aavistuksen.

30 päivää kirjoja, osat 15 ja 16

 Niputan tässä yhteen kysymykset siitä, keitä ovat suosikki mieshahmoni ja naishahmoni.

Aivan ensiksi minulle tulee mieleen romaanien lempimieshahmoni: Akseli Koskela. Eli jos ei jostain syystä kolkuta mitään kelloja, niin kehotan kääntymään Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -eepoksen suuntaan. Akseli on... vaikka mitä. Ensinnäkin on sanottava, että Linna noin kaikenkaikkiaan taitaa henkilöhahmojen luomisen, ja kertoo heistä sympaattisesti, mutta realistisesti. Akseli Koskela on osaltaan Pohjantähden päähenkilö. Torppari-Jussin esikoispoika, työväenliikkeen mukaansa tempaama, punapäällikkö, punavanki. Jäyhä, tunteitaan peittelevä, mutta kiivasluonteinen niin tahtoessaan. Akseli on minusta täydellinen romaanihenkilö, sillä hän tulee iholle, hän on hyvä ja huono, hyvin moniulotteinen. Ja mikä ehkä uskottavinta, hän on ajassa muuttuva, ja Linna kertoo tarkasti Akselin kehityskaaren ja niitä tekijöitä, jotka Akseliin vaikuttavat ja hänet muokkaavat sellaisen ihmisen, mikä hän missäkin tarinan vaiheessa on.

Minusta Akseli Koskela on täydellinen mies sellaisella tavalla, jolla 1900-luvun alkupuoliskon mies vain realistisuudessaan voi olla. Intohimoinen, mutta toisinaan vetäytyvä, ei mikään hellä rakastaja varsinaisesti. Älykäs ja kunnianhimoinen. Aarno Sulkasen esittämä Akseli Koskela Edvin Laineen Pohjantähdessä on erinomainen niinikään, ja Akselin näenkin yleensä mielessäni nimenomaan tänä Sulkasen esittämänä Akselina. Jos romaanihahmoon voi olla rakastunut, niin olen ehkä rakastunut Akseliin.

Pidän paljon myös Kjell Westön Missä kuljimme kerran -romaanin Eccusta.

Lempinaishahmon valinta ei sitten olekaan yhtään niin helppoa. Ensin minulle tulee mieleen Ross Wynne-Jonesin Sade lankeaa -romaanin Maria, eli se päähenkilötyttö. Maria on parikymppinen lääketieteenopiskelija, brittityttö, joka lähtee kehitysyhteistyöhön Afrikkaan, ja joutuukin keskelle Darfurin sisällissotaa. Mariasta pidän hänen samastuttavuutensa vuoksi.sillä näen Mariassa itseänikin. Sillä suurimmalla erotuksella tietysti, etten minä varmaan ikinä uskaltaisi oikeasti lähteä Afrikkaan tekemään kehitysyhteistyöprojektia.

Hyviä naishahmoja on toki muitakin, erityisesti Pirkko Saision "väritrilogian" päähenkilö.

30 päivää kirjoja, osa 14

Edellisessä osassa listasin suosikkikirjailijoitani. Vaan kävi niin, että unohdin sieltä yhden, johon aion nyt viitata. Hän on nimittäin ihana Kamila Shamsie, jolta on suomennettu kaksi romaania: Kartanpiirtäjä ja Poltetut varjot. Ja ne molemmat ovat todella hyviä! Suurempi suosikkini on kyllä Kartanpiirtäjä. Olen hehkuttanut sitä ennenkin, joten tyydyn nyt vain toteamaan, että siinä on hyvä ja mieleenpainunut kirja.

Mainitsin salolaisen kirjailija Turkka Hautalan myös edellisessä kirjoituksessa, mutta häneltä on aika vaikeaa lähteä sanomaan lempikirjaa, koska olen lukenut vasta hänen esikoisensa. Westöltä taas pidän sekä Leijat Helsingin yllä -romaanista, että etenkin Missä kuljimme kerran -kirjasta, mutta senhän olenkin jo tainnut mainita.... noin 15 kertaa.

****

Eilen kirjastosta matkasi taas valtaisa pino kirjoja luettavaksi. Sängyn vierestä pölyttymästä löytyvätkin nyt

Susan Abulhawa: Jeninin aamut

Siri Hustvedt: Kaikki mitä rakastin

Turkka Hautala: Paluu

Joseph Conrad: Pimeyden sydän

Alaa Al-Aswani: Chicagolaisittain

Paul Auster: Näkymätön.

Minulla on vakaat aikeet löytää näistä uusia lempikirjoja.

PS. En ole vieläkään päässyt yli David Nichollsin kirjasta Sinä päivänä, jonka luin viime viikolla. Viimeksi jokin kirja on jäänyt näin pahasti mieleen pyörimään kai silloin, kun viimeksi luin Väinö Linnan Täällä Pohjantähden Allan. (aika hienosti taivutettu tuo romaanin nimi) Mystillistä. Olen löytänyt kirjan ajatuksistani mm. katsoessani pätkää Spice Girlsin keikasta toista blogiani varten. Emma ja Dexter kohtaloineen ovat kaikkialla! Mutta kirjasta lisää myöhemmin....