Ukkosenjohdatin

Jussi Huhtalan esikoisromaani Ukkosenjohdatin tarttui kirjastosta käteeni muutaman taikasanan voimasta: takakannessa luvattiin matkaa 80-luvun lapsuuteen sekä kirjastoon. Omassa mielessäni yhdistin nämä 80-luvun kirjastoksi, jota tosin kirjassa ei sitten ollutkaan.

Ukkosenjohdattimen päähenkilö on Eero, nelikymppinen elämässään hapuileva it-tukihenkilö. Suhde tyttöystävään on päättynyt ja tieto lapsuudenystävän kuolemasta saa Eeron pohtimaan omaa elämäänsä. Haluaako hän tehdä nykyistä työtään aina, ja entäs muutoin? Kirjassa piipahdetaan Eeron lapsuusmuistoissa, jotka sijoittuvat sinne 1980-luvulle, ja vieraillaan myös Eeron mitä monipuolisimmissa unissa. Tässä päivässä kuvataan hänen työyhteisöään sekä orastavaa ihastusta ja suhdetta kirjastossa työskentelevaan persoonalliseen Anniin. Herkullisimmat kuvaukset koskevat Eeron työyhteisöä.

Tyylillisesti kirja keikkuu esimerkiksi David Nicholsin Varamies-kirjan viitoittaman humoristisen sekä esimerkiksi Juha Itkosen tyylisen realismin välillä. Tavallaan teematkin ovat samankaltaisia. Mukavaa piristystä tuovat kirjan tiuhat elokuvaviittauukset. Mahdoinkohan edes ymmärtää niitä kaikkia? Tämä ei yllätä, onhan Huhtala elokuvaihminen itsekin.

Takakansi antoi odottaa enemmän, enemmän muun muassa siitä 80-luvusta sekä kirjastosta. Muutoin teos oli ihan kelpo luettavaa, mutta epäilen, että tämä jättäisin pysyvän puistojäljen. Ehkäpä odotin tältä enemmän! Hieno kansi kirjassa tosin on (tekijänä Elina Warsta), ja jos Huhtala tulee kirjoittamaan enemmän, voisin kuvitella lukevani hänen seuraavankin kirjansa. Saatat pitää kirjasta, jos haluat kotoisan version David Nicholsista, jos nelikymppisen suunnanetsintä ja kasarin lapsuusmuistot kiinnostavat.

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena 2017

Talviunilta hereille uuteen talveen

Täällä taas!

Päätin herättää tämän blogini uudelleen henkiin, uudessa ilmeessä ja nimellä.

Olen kirjoittanut blogiin, jo tätäkin blogspotia edeltävään, ajatuksiani lukemistani kirjoista useita vuosia. Kymmenisen vuotta olen pitänyt listaa lukemistani kirjoista, olen pitänyt lukupäiväkirjaa fyysiseen kirjaan ja päivittänyt lukemisiani goodreadsiin. Miltei vuoden tauon jälkeen ajattelin, että otan vielä tämän bloginkin takaisin haltuun. Luenhan kirjoja ja niistä on paljonkin sanottavaa. Ja koska joskus haluan sanoa ajatuksiani muillekin kuin omalle, yksityiselle päiväkirjalleni, blogi on siihen mielekkäin alusta.

***

Onkin hauskaa, että edeltävä kirjoitukseni on kuluvan vuoden tammikuun alusta ja pohdin siinä muun muassa Helmet-lukuhaastetta. Nyt on kulunut miltei kymmenen kuukautta ja Helmet-haastatta on tullut tehtyä! Tällä kertaa näyttääkin siltä, että saan koko haasteen suoritettua, sillä sen kohdista on enää täyttämättä vain pari. Laitan oman haastelistani täytettyjen kohtien kera heti, kun saan viimeisetkin kohdat täyteen.

Samalla tuntuu, että vaikka olen lukenut paljon, melko harva kirja on tehnyt minuun suurta vaikutusta. Tänä vuonna lukemistani kirjoista yhtä voin kuitenkin suositella varauksetta: Anneli Kannon Lahtarit. Se jätti jäljen, ja toivonkin kovasti, että kirja myös menestyy tulevissa palkinnonjaoissa (vaikka niistä voikin olla montaa mieltä - niissähän kuitenkin lopulta yksi ihminen valitsee subjektiivisesti yhden voittajan, jonka ura parhaimmillaan saa tällaisen tunnustuksen jälkeen täysin uuden suunnan).

Yksi toive on edelleen sama kuin viime tammikuussa: haluaisin edelleen löytää luettavaksi muitakin kuin suosittuja kirjoja. Voisi sanoa, ettei tuo toiveeni/tavoitteeni oikein ole onnistunut. Olen lukenut etupäässä tämän vuoden uutuuksia sekä muita kirjaston palautettujen hyllyn kirjoja. Tämä lienee sellainen juttu, johon pitäisi vähän enemmän panostaa. Haluaisin todellakin lukea enemmän sellaisia "unohdettuja helmiä", jotka kuitenkin ovat sen verran pinnalla, että ovat löytäneet tiensä kirjaston hyllyyn (eivätkä varaston aarteeksi).

Sellaisia kohti!