Koska en ihan kamalasti välitä novelleista, on minulta mennyt jotenkin aivan ohi Hanif Kureishin viiden kertomuksen kokoelman ilmestyminen suomeksi. Voisin pitää häntä yhtenä lempikirjailijoistani, mutta jollen tiennyt hänellä olevan tällainen teos, en kai voi olla myöskään kovin suuri fani. Luulin bonganneeni jotain uutta kun näin kokoelman Lähtö ja neljä muuta tarinaa Akateemisessa kirjakaupassa, mutta pieni tutkimus paljasti että kyseessä on vain uusi painos, alunperin se on ilmestynyt suomeksi vuonna 2009. Ja ilmesesti kokoelman novelli Lähtö on pohjana elokuvalle Intimacy, jonka olen luullut nähneeni, mutten ehkä olekaan, koska novelli lukeminen ei herättänyt minkäänlaisia muistijälkiä.
En kai sitten ole lukenut moniakaan hyviä novelleja, koska olen yleensä kiertänyt kauempaa kirjaston novelliosaston (Turussa on sellainenkin hienous, kuten myös vaikka historiallisten romaanien osasto; tämä on minua useasti sekoittanut ennen kuin asian havaitsin, koska en tietenkään löytänyt hakemiani romaaneja "normaalien romaanien hyllyistä"). Toisaalta lukiossa äidinkielenkirjoissa muistan olleen ihan mielenkiintoisia novelleja, mutta niistä jatkuvasti tehnyt erilaisia analyysit ehkä tekivät niistä analyysin, eivät lukemisen kohteita. Sillä onhan se hieman eri asia kuitenkin. Esimerkiksi Tuuve Aron Sinikka Tammisen outo tyhjiö oli minusta aikanaan oikein hyvä kaikessa hauskuudessaan, joten en ihan ole säästynyt myöskään novellien tykkäämiseltä.
Hanif Kureishin kokoelma vaikuttaa kuitenkin oikein mielenkiintoiselta. Kureishin tyyli on harmittoman helppoa ja aiheet kiinnostavia. "Ihmissuhteiden mahdottomuus ja välttämättömyys ovat aiheina myös kokoelman muissa tarinoissa. Tuntemattomat kohtaavat vain seksiä varten, keski-ikäiset tekevät tiliä vanhemmuudestaan ja vanhemmistaan. Ikääntyvä sekakäyttäjä saa kutsun tyttöystävänsä perheen luo. Elämä ei tule valmiiksi, sillä kun saa, mitä haluaa, huomaa haluavansa muuta. Kureishin novelleissa tragiikka naurattaa ja komiikka satuttaa", kuten takakannessa lukee. "Ihminen haluaa seksiä ja nautintoja, ja saakin niitä, mutta niiden mukana tulee yleensä kaupanpäällisenä lahja - joku samankaltainen kuin itse, toinen ihminen."
Etenkin viime aikoina on vain jotenkin tullut mietittyä aika paljon enemmän ihmissuhteiden todellisuutta kuin pitkään aikaan. Ehkä Kureishi jotenkin sivaltaa siinä mielessä oikeaan kohtaan. Kun pettäminen on se, mitä kaikki tekevät, kun kaikki vain naiskentelevat ympäriinsä enkä minä voi itse sellaista maailmaa ymmärtää, jäin miettimään hetkeksi Lähdön erään sivuhenkilön kommenttia: " "En ole koskaan ymmärtänyt, miksi te heterot hössötätte niin hirveästi uskottomuudesta", Ian sanoi useasti. "Sehän on vain naimista." "
Ja minusta kun uskottomuus alkaa jo kilometri ennen naimista!
* * *
Mutta piti minun jotain muutakin vielä mainostaa. Kureishin lisäksi viikonloppu toi luokseni jotain muutakin hyvää - nimittäin Peter Greenawayn vuonna 1988 ohjaaman elokuvan Kohtalokkaat numerot (Drowning by numbers). Ei pidä antaa Rappakaljamaisen nimen hämätä. Lyhyesti voi ajatella elokuvan kertovan kolmesta naisesta, jotka vuorotellen tappavat aviomiehensä hukuttamalla heidät - ja uskottavien kuolintodistusten raapustamisessa auttaa paikallinen kuolemansyytutkija (jota näyttelee sama häiskä kuin Titanicin kapteenia), joka on vähän kiinnostunut näistä naisista. Kuulostaa edelleen rappakaljalta!
Mutta elokuva on kaunis kuin Rembradtin maalaus, kaksi tuntia maalauksellisia kuvia, visuaalinen elämys (joka ei ehkä ollut parhaimmillaan läppäriltä katsottaessa); se on kertomus kuolemasta mitä suuremmassa määrin, toisaalta myös pelien ja todellisuuden välisestä suhteesta. Onko todellisuuskin vain peliä, pätevätkö todellisuuteenkin jonkinlaiset säännöt? Elokuva ei ole kuin perinteiset hollywoodmätöt, muttei toisaalta missään määrin niin sekava kuin David Lychin Inland Empire. Suosittelen sitä aivan kaikille. Leffa julkaistiin viime vuonna dvd:llä.
