maanantai 31. lokakuuta 2011

Sirpa Kähkösen arvoitus


 Pitäisitkö sinä romaaneista jotka...

...kertovat (Suomen) historiasta

...ovat historiallisia romaaneja olematta pinnallisia ja ”liukuhihnaromaaneja”

...ovat historiallisia romaaneja sota-ajasta ilman sitä varsinaista sotaa ja isänmaallisia lottia

...ovat kauniisti kirjoitettuja

...ovat syvällisiä ja inhimillisiä

...ovat siis hyvin kauniilla suomenkielellä kirjoitettuja, kertovat kiinnostavista ihmisistä omassa ajassaan, repliikit ihanalla murteella...



Itse ”tapasin” Sirpa Kähkösen sattumalta. Ensimmäistä kertaa en edes noteeranut.

Sain äidiltä joululahjaksi jouluna 2007 tai 2008 vastailmestyneen kirjan, johon oli koottu itsenäisen Suomen historian jokaiselta vuodelta yksi valokuva ja siihen liittyvä tarina. Köhkönen oli toinen kirjan kahdesta toimittajasta, mutta en kiinnittänyt asiaan mitään huomiota.

Toisen kerran ”tapasin” Sirpa Kähkösen suunilleen vuosi sitten, kun äiti oli saanut kasan pokkareita serkultaan, ja sain katsoa jos minua jokin niistä kiinnostaisi. Otin viisi pokkaria, yksi niistä oli nimeltään Mustat morsiamet, ja sen oli kirjoittanut Sirpa Kähkönen. En ymmärtänyt yhteyttä siihen valokuvakirjaan. Luin kirjan, ja pidin siitä suuresti.

Jossain vaiheessa ymmärsin hänen olleen toimittajana valokuvakirjassa.

Alkusyksystä löysin kirja-alesta kirjan nimeltä ”Vihan ja rakkauden liekit – Kohtalona 1930-luvun Suomi” (joka itseasiassa oli Tieto-Finlandia -palkintoehdokkaana viime vuonna). Kiinnostuin siitä nimen vuoksi. Siirsin katsetta aavistuksen ylemmäs ja siinä se nimi oli taas: Sirpa Kähkönen. Kirja on luettavana ja vielä kesken.


Etsiessäni pari viikkoa sitten kirjastosta jotain hyvää romaania muistin, että ai niin se Mustat morsiamet on ensimmäinen osa romaanisarjaa (Kuopio-sarja). Niinpä luettavanani on nyt romaanin itsenäinen jatko-osa, Rautayöt. Ja nautin jälleen. Tällä kertaa muistin jo senkin, kuka tämän kaiken on oikein kirjoittanut. Ja sitä suuremmin ja lämpimämmin haluaisin suositella romaanien ystäville Sirpa Kärkösen Kuopio-sarjaa – juuri sitä, jonka Mustat morsiamet aloittaa. Wikipedian mukaan kirjasarjassa hurmaa kovasti myös elävästi kirjoitettu savolaismurre, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. Ennen kaikkea voin kuitenkin sanoa, että Kähkönen on saanut minut näkemään sen, että historiallinenkin romaani voi olla syvällinen, kauniisti kirjoitettu ja vaikuttava lukuelämys niin metatasolla kuin myös lukukokemuksena, juonellaan (jonka ei tarvitse olla suuri ja maailmaa mullistava ja se voi silti olla kiinnostava vähäeleisenäkin) ja tuoden lukijan ulottuville mahtavia henkilöhahmoja. Ei pröystäillä vain historiallisilla tapahtumilla ja sillä loputtomalla sota-ajalla ja kaikella sellaisella, jota en nyt osaa pukea sanoiksi.

Onhan Väinö Linnan Pohjantähtikin omalla tavallaan historiallinen romaani, tietysti, mutta minulle se on silti vieläkin enemmän eepos, raamattu ja Se Kirja. En haluaisi ajatella Pohjantähteä yhdessä Pirjo Tuomisen historiallisten kartanoromaanien kanssa. Eikä siellä ole Kähkönenkään.

En tiedä kertooko asiasta jotain se, että Sirpa Kärkösen Kuopio-sarjan kirjat eivät Turun pääkirjastossa ole historiallisten romaanien hyllyssä vaan siellä ”normaalissa tavis-romaanihyllyssä”. Tämä kuitenkin lähinnä vinkkinä, jos näitä täältä suunnalta haluaisi kirjastosta löytää. Mustat morsiamet saa minultakin lainaksi.

tiistai 4. lokakuuta 2011

Äänikirjoista


 On siinä ja siinä, olenko aiemmin mainostanut tätä, mutta teenpä nyt niin joka tapauksessa. Taannoin nimittäin löysin sattumalta YleAreenasta äänikirjoja! Valikoima ei ole laaja, mutta se käsittääkseni kasvaa pikku hiljaa kuitenkin. Toistaiseksi luettuina voi kuunnella seuraavia klassikkoja:

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

Kai Donner: Siperian samojedien keskuudessa

Joel Lehtonen: Rakastunut rampa

Arvi Järventaus: Satu Ruijan maa

Juhani Aho: Papin rouva

Eino Leino: Lehtikirjoituksia

Akseli Gallen-Kallela: Afrikka-kirja

Joel Lehtonen: Kerran kesällä

Johannes Linnankoski: Pakolaiset

 Maiju Lassila: Kilpakosijat

Juhani Aho: Helsinkiin 



Tuosta pääset siis klikkaamalla suoraan kyseisiin kirjoihin, jei! Sivuja noin yleisesti pääset katselemaan osoitteessa http://areena.yle.fi/aanikirjat :) Ja niin, nuo ovat kuunneltavissa iäti vaikka ovatkin Areenassa, ja sivujen mukaan ne on koottu pääosin Radio1:n tuottamista luentosarjoista. Radiota paljon kuuntelevana noita tuleekin kuunneltua ihan vahingossa joskus, kun kunnollisia lähetysaikoja en ole jaksanut selvittää. Ja niin, en tosiaan saa itselleni mitään siitä ilosta, että niin usein mainosta Yleä. Tykkään vaan silleen Oikeasti :) En siis ole lainkaan samoilla linjoissa James Hirvisaaren kanssa. Ehkä hän voisi itsekin katsoa ja kuunnella Yleisradion ohjelmia useammin...

sunnuntai 2. lokakuuta 2011

Kukkiva kuuransukka


 Jotenkin, iskän avustuksella kyllä, kateissa ollut ja edellisessäkin kirjoituksessa mainittu Kaisa Ikolan Hullu luokka eetterissä (1995) löytyi lapsuudenkotini varastosta. Selailemalla sieltä osui silmiin se mitä etsinkin. Eli kohta, jossa Hullu luokka eli 9B on radiossa töissä keräämässä luokkaretkirahaa ja Herbert pääsee laulamaan kuurankukkaa suoraan lähetykseen. Tässä kohta teillekin :)

"8. luku

Radio Monimölyn taso muuttui täysin keskiviikkona, jolloin oli Miinan ja Siirin vuoro toimittaa ohjelmaa. Miina puhui mikrofoniin täydellistä kirjakieltä, tunki joka väliin sivistyssanoja edessään olevasta paksusta Sivistyssanakirjasta ja soitti pelkästään klassista musiikkia, kunnes Herbert ja Loiva ilmestyivät ovelle kysymään huolestuneina, oliko Loiva soittanut puhki kaikki kunnon levyt, kuten Moottoripään.

- Pää kiinni, tokaisi Miina pantuaan pyörimään Mozartin Pienen yösoiton. - Kohta alkaa toivekonsertti, ja sieltä vasta ihme musaa tulee... Siiri on tuolla toisessa huoneessa ottamassa toivomuksia vastaan.

- Saadaaks mekin toivoo? hihkui Loiva.

- Ette, Miina sanoi kuivasti. - Teidän musamaku tunnetaan jo, mummuthan saa sydärin jos täältä tulee Iltatuulen viestin ja Kulkurin ja joutsenen välillä jotain Hommelia... Mitä levytoiveita sulla on siinä, Siiri? Juha ja Herbert voi ihan hyvin ettii niitä, kun niillä ei näytä olevan muutakaan tekemistä.

- Hyvä, toi puhelin soi koko ajan ni etten mä ehtiskään, sanoi Siiri, joka putkahti tarkkaamoon. - Kymmenen soittajaa on toivonut Hallikaisen Kuurankukkaa, ni et sen on paras löytyä tai meidän käy köpelösti, muilla ei oo niin väliä. 

[...]

- Mut mä vähän pelkään, että mummut saa nyt pärjätä ilman Hallikaista.

- Älä yhtään yritä - astuiks Loiva sen levyn päälle? Mä nirhaan sen! Miina kimitti.

- Ei tarvinnu astuu, tokaisi Loiva, joka ilmestyi tarkkaamoon levyn kanssa. - Tuli vaan mieleen, et tätä levyä on ehkä hiukka niinku kuunneltu...

Hän veti levyn kotelosta ja esitteli sitä. Kuurankukan sävelraita oli niin kulunut ja raapiintunut, ettei uria enää juurikaan näkynyt.

- Mut hei, eiks se oo täällä kasetillakin? Herbert muisti.

- Oli, Miina tokaisi. - Mut joku ääliö oli soittanu sitä kasettia täällä koko yön niin, ettei sieltä kuulu nyt kuin pihinää...

- Tota hmm, mutisi Herbert, - mä kävin täällä illalla laittaas sen tauottoman yömusan soimaan ja taisin unohtaa painaa sitä nappia, joka olis sammuttanu kasetin kun A- ja B-puolet olis kuulunu kertaalleen...

- Joten se soi ympäri 12 tuntia viime yönä!

[... sitten lähdetään ostamaan levyä levykaupasta - mutta se on loppuunmyyty ja lisää on tulossa vasta seuraavalla viikolla, joten...]

- Ei se saanu, Miina oli jo perillä Siirin juonesta. - Levy oli loppuunmyyty. Mut meidän on pakko saada Kuurankukkaa eetteriin, niin että nyt sä joudut laulaan sen.

- Mä? Älä unta nää!

- Sä oot syyllinen siihen, ettei meillä oo minkäänlaista versiota Kuurankukasta! Herbert kiltti, mä lupaan avata sulle sen luottotilin jos sä nyt pelastat mut, Miina sanoi.

- Enhän mä edes osaa sitä laulua!

- No Loiva koettaa saada kasetilta sanoista selvää ja kirjoittaa ne sulle. Oo kiltti nyt! Miina roikkui Herbertin kaulassa ja onnistui pyöräyttämään esiin pari aidonoloista kyyneltä.

- Okei okei, Herbert murisi. - Teistä naisista ei totisesti oo muuta kuin harmia!

[...]

Loiva kuunteli Kuurankukka-kasettia ja koetti saada selvää sanoista, jotka kuuluivat pelkkänä kähinänä. Jotakin hän kuitenkin sai paperille, täytti tekstiin jääneet aukot mielikuvituksellaan, ja sitten otettiin tarkkaamon seinältä vanha kitara, jota kukaa ei osannut soittaa.

- Mut pääasiahan onkin kova räminä, Loiva tiesi.

Hetken kuluttua Hertbert oli sijoitettu studioon kitara kädessä ja mikrofoni edessä. Miina kuulutti, että nyt kuultaisiin Kuurankukasta harvinainen live-versio ja antoi sitten Herbertille merkin. Seuraavassa hetkessä mikrofoniin kajahti:



Turhaan, aivan turhaan

minä työllä jynssään likapyykkiäin.

Turhaa, aivan turhaa

ons itä kieltää, ikävöin mä pestessäin.

Kuuran kukkasia siirtyneenä pesulautaan näin,

kuuran sukkia nyt saippuavedelläin.

Lämpö päivänkään ei niitä narulla voi kuivattaa,

sillä narulleni varjo lankeaa.

Turhaa, aivan turhaa

on jälkiänsä käydä putsaamaan.

Turhaa, aivan turhaa

kun on pesujauhe päässyt loppumaan.