Maailman suloisin keittokirja

Olen vähän lääpälläni suloisiin, söpöihin ja kauniisiin asioihin. En kaikkeen, mutta erityisesti, jos mukana on retroa tai vintagea. Vanhan ajan tuntu viehättää, vaikka asia tai esine olisi uusikin. Juuri siihen rakoseen on iskenyt Petra Tandefeltin leivontakirja Nallerouva Hunajapurkin Herkkukirja - Nostalgisia leluja ja reseptejä (Tammi 2012, 2. painos).

Tutustuin kirjaan ensimmäisen kerran noin vuosi sitten, kun äitini löysi kirjan kirja-aleista. Joskus viime talvena, vai olisiko ollut jo viime syksynä, bongasin itse kirjan Suomalaisen kirjakaupan aleista, enkä voinut olla hankkimatta kirjaa. Tunnelmallinen kirja on täydellinen selailukirja, ja minun on tunnustettava, etten ole koskaan leiponut kirjan ohjeiden mukaan, vaikka ideoita olenkin ohjeista hakenut. Uskon vakaasti, että kirjan ohjeetkin ovat erinomaisia!

Herkkukirja ei ole vain leivontakirja tai keittokirja, vaan se esittelee myös vanhoja leluja. Tandefelt on Suomen Lelumuseon johtaja ja hänen asiantuntevassa huomassaan kirja sisältää paljon tietoa menneen maailman leluista. Jokainen herkku on liitetty johonkin vanhaan leikkiesineeseen todella ihastuttavin kuvin ja suurelta osin myös tarinoin. Kuvituksen lelut ovat Lelumuseon kokoelmista.

Kirjan ohjeet on jaettu neljälle vuodenajalle. Syksyllä tehdään kasvispiirakoita, talvella tuhteja kakkuja, kesällä herkkuja hedelmistä ja marjoista. Suuri osa leluista on sellaisia, etteivät ne minulle 1980-luvulla syntyneenä ole lainkaan tuttuja, mutta suloisia ne ovat sitäkin enemmän. Mukana on niin vanhoja muuminukkeja kuin myös nallekarhuja, paperinukkeja, posliininukkeja, rakennuspalikoita ja kiiltokuviakin. Lelumuseon lelut ovat 1800-luvulta 1960-luvulle, ja samalta ajalta siis myös kirjan esittelemät lelut.

Kuvat ovat nostalgisia, ja niin ovat ohjeetkin, sillä ne ovat pitkäti klassikkoleivonnaisia ja -herkkuja. Perunaleivoksia, piirakoita, keksejä, kakkuja ja niin edelleen.

Kirja on kuuluu ehdottomasti niihin, joista en kirjahyllystäni luopuisi. Palaan siihen aika ajoin, kuvia on niin ihana selailla, ja useamman reseptin kokeiluakin olen kyllä miettinyt, mutta leivottua tulee ylipäätään niin harvoin.

Lelumuseo voisi olla yksi näkemisen arvoinen kohde jollakin Helsingin-reissulla. Nettisivujensa mukaan "Museo toimii edelleen yksityisenä toiminimenä, eikä se nauti yhteiskunnan tai minkään muunkaan instanssin taloudellista tukea. Lelumuseossa vierailee noin 20.000 kävijää vuosittain. Lelumuseolla kuin myös sen Samovaaribaarillakin on uskollisia kanta-asiakkaita ympäri maailmaa."

Magee: The Undertaking (Sopimus)

Toinen maailmansota ja erityisesti natsi-Saksa ovat myyviä aiheita. Natseja käsittelevät luennot täyttyvät yliopistolla äärimmilleen, julmuudet myyvät populaareja historiateoksia, lukuisissa elokuvissa seurataan, miten mestarillisen oikeamieliset jenkit voittavat natsit.

Vaan mitä saksalaiset itse ajattelivat ja kokivat eläessään kolmannessa valtakunnassa? Varsin usein kirjat ja muut teokset ovat käsitelleet juutalaisia, Anne Frankin päiväkirjat siitä luultavasti tunnetuimpana osoituksena. Yläasteikäisenä seurasin itse isäni kanssa Viktor Klempererin, juutalaismiehen, päiväkirjojen (Haluan todistaa) pohjalta tehtyä televisiosarjaa. Roman Polaskin ohjaama Pianisti-elokuva (2002), kuten myös Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993) ovat koko läntisen maailman tuntemia elokuvia nimenomaan juutalaisten kohtaloista toisen maailmansodan aikana. Pianisti sai kolme Oscaria sekä Baftan ja Kultaisen palmun (joitain mainitakseni), Schindlerin lista seitsemän Oscaria. Koko ihmiskuntaa liikuttavia suuria aiheita.

Viime vuosina on viimein päästy historiankäsittelyssä niin pitkälle, että myös tavallisten saksalaisten elämä natsi-Saksassa on tullut käsittelyyn niin liikkuvassa kuvassa kuin kirjoissakin. Viime vuonna Yle esitti (ja tänä kesänä uusintaesitti) kerrassaan täydellisen saksalaisen 3-osaisen minisarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mutter, Unsere Väter). Se kertoi viiden saksalaisen nuoren elämästä sodan aikana. Ideana oli se, että päähenkilöt olivat kovin tavallisia - siis, sarjan nimenkin mukaisesti, kuin kenen tahansa äitejä, isiä, isoäitejä, isoisiä. Millaista sota siis saattoi olla juuri minun sukulaisilleni? Miten kenestä tahansa voi tulla natsi, julma, mitä sota tekee ihmiselle?

Audrey Mageen esikoisromaani The Undertaking (2013) osuu samaan saumaan. Sen päähenkilöt ovat Katharina ja Peter, jotka solmivat 1940-luvun alussa avioliiton tapaamatta sitä ennen koskaan toisiaan. Avioliiton kautta Peter saa viikon lomaa rintamalta ja Katharina leskeneläkkeen, jos Peter kaatuu. Viikon "kuherruskuukauden" aikana he ihastuvat toisiinsa ja heidän poikansa saa alun. Saksa etenee ryminällä itärintamalla kaadettuaan Ranskan miltei päivissä.

Mutta kuten niin moni muukin, myös Hitlerin Saksa kaatuu Venäjään.  Sota kulkee kohti vääjäämätöntä lopputulostaan ja Saksan tappiota. Pitkälti dialogipainotteinen ja toteavan realistiseen tyyliin kirjoitettu romaani kuvaa hienosti ja yksinkertaisesti sodan todellisuutta ja kamaluutta. Peterin juuttuessa Stalingradin taisteluun Katharinan isä herra Spinell ylenee Berliinin natsipiireissä, ja Katharinan perhe saa hetken nauttia paitsi juutalaisilta ryövätystä arvoasunnosta myös leveästä ja tyylikkäästä elämästä. Katharinan nauttiessa Berliinissä suklaajälkiruokaa Peter hiipii lumen ja 30 asteen pakkasen vuoraamassa Stalingradissa joen rantaan tappaakseen luuta ja nahkaa olevan aasin selvitäkseen nälästä seuraavaan päivään.

Stalingradin taistelua pidetään toisen maailmansodan käännekohtana. Hävittyään taistelun talvella 1943 natsi-Saksa ei enää saavuttanut yhtään merkittävää sotavoittoa ja sadat tuhannet miehet menettivät henkensä, erityisesti Stalingradin hyytävän kylmän talven vuoksi. Saksalaisten huoltoreitit katkesivat ja päällystö lennätettiin rintamalta pois. Ne, jotka eivät olleet vielä kuolleet, antautuivat neuvostoliittolaisille ja jäivät sotavangeiksi. 

Erityisesti romaanin dialogeissa päästään asian ytimeen, sillä Katharina on asioita kyseenalaistavaa sorttia, ainakin sodan lähestyessä loppuaan. Hänen keskustelunsa isänsä kanssa tuovat lukijan eteen liudan kysymyksiä, joita lukija ei pääse pakoon. Onko saksalaisia ja venäläisiä vertaillessa joku toista parempi tai pahempi? Mikä oikeuttaa sodan? Kenen maalla ollaan?

Luin kirjan englanniksi, koska kirjan suomennosta (Sopimus, suom. 2015) ei ole kirjastossa koskaan paikalla. En käytännössä ikinä lue romaaneja englanniksi, mutta tämä kirja ehkäpä käänsi kelkkani sen suhteen, englanniksi lukeminen oli ihan mukavaa hommaa. Suomennoksesta en tiedä, mutta The Undertaking ainakin oli nautittavaa, joskin karua ja pakoin (inho)realistista kerrontaa suurista kysymyksistä: sodasta, kuolemasta, rakkaudesta, oikeutuksesta.

Suosittelen, tämä oli parhaimpia tänä vuonna lukeamiani kirjoja!

Kirjeitä saarelta

Elspeth Dunn on 24-vuotias runoilija, joka pelkää vettä, eikä uskalla poistua kotisaareltaan Skyelta. Kallioiset rannat, katon korjaaminen ja lampaat ovat hänen maisemansa. Eräänä kevätpäivänä vuonna 1912 hän saa kirjeen Yhdysvalloista nuorimies Davidilta, joka ilmoittaa ihailevansa suuresti rouva Dunnin runoja. 

Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka muuttuu aikaa myöten rakkaudeksi, jonka vuoksi Elspethin on uskaltauduttava lähtemään kotisaareltaan. Tulee sota, joka sekä tuo Elspethin ja Davidin yhteen että myös erottaa heidät.

1940-luvulla Elspethin tytär haluaa selvittää, millainen hänen sukunsa on, ja mikä on saanut hänen äitinsä vaikenemaan menneisyydestään. Apuna on lähinnä yksi mystinen kirje, jonka joku Dave on kirjoittanut jollekulle Suelle suuren sodan aikana. 

Jessica Brockmolen kirja on muodoltaan kirjeromaani, kenties ensimmäinen koskaan lukemani tästä genrestä. Kirja on paitsi rakkaustarina, myös nykyisin niin yleinen kuvaus siitä, kuinka salaisuudet ja väärinkäsitykset vievät ihmisiä eri suuntiin, jopa vuosikymmenten ajaksi. Kuinka helpommalla voisi päästä, jos olisi rehellinen ja aukaisisi suunsa oikealla hetkellä.

Kirjeitä saarelta -romaanin luki nopeasti erityisesti muotonsa vuoksi: minuun ainakin vetoavat lyhyet luvut, tai kuten tässä tapauksessa, kirjeet. Jospa luen vielä yhden, vielä yhden ja yhden... Kirja ei sinänsä tarjoa mitää uutta. On 1900-luvun historiaa ja sotaa, on rakkautta, jonka tielle kehkeytyy kivireellinen esteitä. On vaiettuja kohtaloita ja väärinkäsityksiä. Omassa genressään - ja miksei laajemminkin ihan vain nykyromaanien genressä - kirja oli mukavaa, koskettavaakin luettavaa. Minulla itselläni lienee ollut jonkinlainen herkkä kausi menossa, sillä kirjan viimeisten sivujen kohdalla itkeä vollotin järjettömästi. Jokin Davidin ja Elspethin tarinassa onnistui koskettamaan minua erittäin syvältä. En viitsi paljastaa enempää, jos haluat lukea kirjan!

Koskettavuudessaan kirja oli erinomainen, ja ne puutteet, jotka siitä mieleen tulevat, ovat melko pieniä. Kun kerran kirjeromaanista on kyse, niin mieleen tulee lähinnä se, että toivoisi eri kirjeiden kirjoittajien äänien olevan erilaisia. Tässä kirjassa tuntui kuitenkin kuuluvan vain yksi tyyli, oletettavasti Jessica Brockmolen ja suomentaja Marja Helasen ääni. Kirja tarjosi juonessaan kuitenkin ihan kiitettävän määrän käänteitä, eikä tarina näin ollen ollut niin ennalta-arvattava, kuin mitä etukäteen (ja vielä alkupuolta lukiessani) otaksuin.

Suosittelen sinulle, jos pidät historiallisista romaaneista, Skotlannin sateisista rannoista ja rakkaustarinoista!

Yksi kappale sopii tähän kirjaan täydellisesti. Tim Rosenthalin It's ok. Kappale on erittäin haikeankaunis muutenkin, joten itkuvaroitus, erityisesti yhdessä Kirjeitä saarelta -kirjan kanssa nautittuna.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta. Bazar 2015. Suomentanut Marja Helanen.

Alkuteos Letters from Skye, 2013.

Kuin jokin päättyisi: Historian tulkinnoista

"Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden."

Talvella luin brittikirjailija Julian Barnesin palkitun teoksen Kuin jokin päättyisi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen nimensä ja luin hänen teoksiaan. Barnes tuli vastaan kirjastossa ihan sattumalta. Takakansi kuulosti kiinnostavalta, enkä pannut pahakseni sitäkään, että Kuin jokin päättyisi -teoksessa on vain 157 sivua. Mutta 157 erittäin hyvää sivua.

Kuin jokin päättyisi kertoo Tonysta, jonka ystäväpiiriin lukeutuu kouluaikoina vakava ja fiksu Adrian. Elämä vie heitä eri suuntiin, Tony seurustelee Veronican kanssa. Vuosien kuluttua Tony ja Veronica ovat eronneet, kun taas Veronica ja Adrian ovat löytäneet toisensa.

Kymmenien vuosien kuluttua Tony saa Veronican äidiltä pienen perinnön. Sen valossa menneisyys alkaa näyttäytyä aivan uudessa valossa.

"Tässä oli yksi ero meidän kolmen ja uuden ystävämme välillä. Me irvailimme paitsi milloin olimme vakavissamme. Hän oli vakavissaan, paitsi milloin irvaili."

Teoksen tarina on mielenkiintoinen, mutta kaikkien miellyttävintä ja kiinnostavinta tässä kirjassa oli se, miten Barnes pohtii muistamisen ja historian tematiikkaa. Kirjassa on lukuisia hienoja ajatuksia, joita kirjasin ylöskin.

"Eikö voisi ajatella, että koko kysymys vastuun sälyttämisestä on eräänlainen väistöliike? Syytetään yksilöä ja kaikki muut puhdistuvat. Tai syytetään historiallista prosessia, jolloin yksilöt vapautuvat vastuusta. Tai kaikki on anarkistista kaaosta, samoin seurauksin. Minusta näyttää että on -- oli -- ketju yksilöllisiä vastuita, jotka kaikki olivat tarpeen, mutta ketju ei ole niin pitkä, että eri renkaat voivat kieltäytyä vastuusta ja syyttää muita renkaita. Mutta ehkä haluni sälyttää vastuu näin on enemmänkin heijastus omasta mielenlaadustani kuin pätevä analyysi siitä mitä tapahtui. Tämähän on yksi historian keskeisistä ongelmista, eikö totta? Kysymys siitä, tulkitaanko subjektiivisesti vai objektiivisesti, kysymys siitä, että meille tarjottavan version ymmärtämiseksi on tunnettava historioitsijan oma historia."

Kirjan esittämät kysymykset ja ajatukset historiasta ja muistista ovat olleet mielessäni jo ennen tämän romaanin lukemista. Olenhan historioitsija, joten aika ajoin käyn kamppailua sen kanssa, mitä me nykyhetken ihmiset voimme menneisyydestä todella saada selville, miten voimme mennyttä ymmärtää ja niin edelleen.

Muistiin ja muistamiseen liittyvät kysymykset ovat tulleet mieleeni erityisesti Nuoruusdisko-blogini kautta. Mitä muistan 90-luvusta, mitkä muistikuvani ovat yhtä sen kanssa mitä tapahtui todella, mitkä muistikuvat ovat vääriä, ajan muokkaamia? Miten hyvin muistini pitää yhtä sen kanssa, millainen 90-luku minulle oli? Samoja voi kuka tahansa kysyä omasta menneisyydestään ja lapsuudestaan. Eikä minulla oli kysymyksiin yksiselitteisiä vastauksia. Muistan jotain, paljon on unohtunut, ja kuvani perustuu siihen, minkä muistan. Vaikka elin ajan aivan itse!

Hirvosen Kun aika loppuu

Elina Hirvosen kolmas romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) on ollut paljon esillä, sitä on luettu blogeissa, siitä on puhuttu Aamu-tv:ssä ja Hirvosen haastatteluja on ollut monissa medioissa. Kirjastojen varausjonot ovat pitkät. Menestysteos siis!

Itse sain, kiitos ystäväni, kirjan luettavakseni viime viikolla ja Kun aika loppuu muodostui viikonloppulukemiseksi. Oli todella mukavaa lukea kirja, jonka luki nopeasti. 

Hirvonen kirjoittaa lähitulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassaan isoista teemoista. Ilmastonmuutos, maapallon ja ihmisten tulevaisuus, ympäristö, vanhemman ja lapsen suhde, vanhemman vastuu lapsestaan, syrjäytyminen, radikalisoituminen. Etäisyys ihmisten välillä. Päähenkilöitä on kolme: keski-ikäinen Laura on ilmastonmuutoksen asiantuntija. Hänen tyttärensä Aava tekee kehitysyhteistyötä lääkärinä Afrikassa. Lauran poika Aslak on koko elämänsä ollut enemmän sivu- kuin pääosassa. Kalmankalpea, syrjäytynyt poika löytää netistä jutteluseuraa ja ryhtyy äärimmäiseen tekoon, ampumaan ihmisiä Lasipalatsin katolta.

Radikalisoituminen ja erityisesti vanhemman tunnot oman lapsensa kohtalosta ovat tuttuja aiheita kaunokirjallisuudessakin. Viime vuonna Finlandian voittanut Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät pureutui Hirvosen tavoin teemaan ja lähitulevaisuuden kuvaukseen. Lionel Shriver pohtii jo jokusen vuoden takaisessa romaanissaan Poikani Kevin aivan samoja kysymyksiä: mikä on vanhemman vastuu? Olisiko teko ollut estettävissä? Poikani Kevin voitti vuonna 2005 Orange-palkinnon ja siitä on tehty myös elokuva.

Erityisesti Valtoseen ei Kun aika loppuu -romaani oikein voi olla vertaamatta. Ne ovat erilaisia ja samanlaisia. Teemat ovat samat, mutta Hirvonen kirjoittaa tiivistä kaunista lausetta Valtosen sujuvan, mutta ajoittain liikaan jaaritteluun taipuvan tyylin rinnalla. Lisäksi näiden kirjojen tulevaisuuskuvaukset ovat hyvin erilaisia: Hirvonen mainitsee joitain kertoja muun muassa pakolaisongelman pahenemisen ja ilmastonmuutoksen etenemisen, mutta Valtosen tulevaisuus on arkipäiväisempää, erityisesti kehittyneen teknologian kuvausta. Hirvosen tulevaisuuskuvaus jää näin ollen melkolailla ulkokultaiseksi, kuin hän olisi ajoittain muistanut, että tulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassa kannattaa jossain kohtaa mainita jotain tulevaisuudesta, Valtosella tulevaisuus on kokonaisvaltaisesti läsnä.

Odotin Hirvosen kirjalta paljon, ja nopeaa ja miellyttävää sen lukeminen olikin. Lopulta kirja ei kuitenkaan onnistunut koskettamaan minua. Hahmot olivat melko odotettavan kaltaisia - esimerkiksi Aslak oli varsin stereotyyppinen syrjäytynyt terrori-iskunuori, toisenlainen hahmo olisi ollut kiinnostavampi. Elina Hirvosella oli teoksessaan kasassa todella kiinnostavat aiheet, niistä olisi varmasti saanut aikaiseksi vaikka mitä. Nyt niistä on kirjoitettu kirja, jonka suurin ansio on mielestäni hyvä, kirkas ja nokkela kieli.

Saaressa kaikki hyvin

Mari, ristimänimeltään Maria Autere, viettää 1960-luvulla lapsuutensa kesiä isovanhempiensa luona ruotsinkielisessä saaristossa. Isoisä haastaa itäsuomalaista murretta, tarmokas isoäiti laittaa maitokiisseliä. Serkut vanhempineen ovat osa helteistä maisemaa. Marin taiteilijavanhemmat eivät niinkään. Isovanhempien kanssa kolmisiin Euroopan halki Espanjaan taitettu automatka kruunaa lapsuuden ja kolmikon läheiset välit.

Mutta eräänä kesäpäivänä isoäiti lähtee uimaan eikä enää palaa. Lapsuuden kultaiset kesät ovat auttamattomasti ohi. Mitä isoäidille kävi, oliko hän aikeissa jättää isoisän, mitä tapahtui lasten silmien ulkopuolella? Mari kasvaa ja tulee teini-ikään, rakas isoisä rinnallaan. Hautajaisissa istutaan usein, pastori Paavo Nieminen, rippikoulukesän rakkaus, lohduttaa.

Elina Halttusen vuonna 2009 julkaistu esikoisromaani Saaressa kaikki hyvin on kaikkea sitä, mitä hyvältä kesälomakirjalta voi vaatia: sujuvaa kerrontaa, mieleenpainuvia henkilöhahmoja, aurinkoista saaristoa laineiden kimalluksineen, ihmiselämää, jota kukaan ei osaa ennalta aavistaa. Halttusen romaani ei ole suuri klassikko, hätinä tunnettu, vaikka se on miellyttävää, jopa koukuttavaa luettavaa. Lapsuuskuvauksien fanina olin vakuuttunut Halttusen Marista, josta piirtyi aito, uskottava ja kiinnostava kirjallinen hahmo. Miksi hänen isovanhempansa adoptoivat hänet ja antavat hänelle uuden sukunimen? Rakastavatko hänen isovanhempansa Oskar ja Catharina todella toisinaan? Miten tarina olisi jatkunut, jos isoäiti ei olisi kadonnut?

"Vaikenin ja mietin, kuinka paljon me lapset olimme nähneet ja kuulleet siinä talossa, eivätkä isot ihmiset olleet käsittäneet sitä. Kuinka me huonekalujen ja puitten varjoissa, puskissa, komeroitten nurkissa tai vaan ollessamme nukkuvinamme olimme olleet kaiken aikaan läsnä ja aistineet sävyjä ja tuntoja pienillä sarvillamme, yhdistelleet lauseen puolikkaita, katseita ja kaikkea sitä, mikä sanottiin kiertoilmaisuin tai mikä jätettiin kokonaan sanomatta tai edes vastaamatta."

Elina Halttunen tunnetaan etupäässä televisio- ja teatterimaailmasta. Hän on esimerkiksi käsikirjoittanut 1990-luvun supersuositut Blondi tuli taloon sekä Ihmeidentekijät -sarjat.

Saaressa kaikki hyvin toi vahvasti mieleen sellaisia romaaneja kuin

* Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

* Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

* Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

* Tove Jansson: Kesäkirja

1920-luvun Melbourne ja Neiti Fisherin etsivätoimisto

TV1:n arki-iltojen ohjelmapaikka viidestä kuuteen on yksi kanavan suosituimpia, ja tuo ohjelmapaikka on omistettu ulkomaisille tv-sarjoille, jotka sopivat kaikenikäisille. Viiden uutisten jälkeen on nähty muun muassa sellaisia sarjoja kuin Sydämen asialla, Doc Martin sekä Isä Brown ja hänen laumansa. Loistavan ohjelmapaikan ja laadukkaiden sarjojen yhdistelmä on tietysti mahtava asia. Itse en ole Sydämen asiallasta tai Doc Martinista koskaan innostunut, mutta keväällä tullut Isä Brown vei mukanaan.

Ja vielä kiehtovampi on tämä nykyinen sarja, Neiti Fisherin etsivätoimisto. Sarja perustuu Kerry Greenwoodin kirjasarjaan, jota ei ole suomennettu. Australialaissarja sijoittuu 1920-luvun lopun Melbourneen. Murhia tietysti tapahtuu, ja neiti Fisher näitä tapauksia etsivän roolissa selvittää. Nämä rikokset ovat yksi osa sarjaa, mutta minä olen rakastunut sarjaan muista syistä. 

Rikoksien selvittelyn ja etsivyyden takana on Essie Davisin näyttelemä Phryne Fisher. Feministi, rohkea, kaunis ja oikeudenmukainen nainen. Miehet rakastuvat häneen ja hänen lukuisissa romansseissaan on paljon modernia maailmaa. Lisäksi hän on aina naisten ja oikeudenmukaisuuden puolella; monella tapaa hän on samantyyppinen hahmo, kuin lukuissa sarjoissa on nähty mieshahmona - erittäin itsenäinen, erittäin viehättävä, erittäin rohkea ja erittäin älykäs. Hän on siis kerrassaan lumoava hahmo! Ja niin ovat muutkin pysyvät hahmot. Neiti Fisherin ja komisario Jack Robinsonin välillä kipinöi heti ensimmäisestä jaksosta saakka, ja oma lukunsa ovat tietysti Fisherin apuri Dorothy sekä Robinsonin "oppipoika" Hugh - kaksi nuorta ihastunutta, joiden välillä on lähinnä se, että toinen on katolinen ja toinen protestantti.

Melbournen maisemia sarjassa ei juuri päästä katselemaan, mutta muuta visuaalisuutta Neiti Fisherin etsivätoimistossa kyllä riittää. Ennen muuta 1920-luku huokuu katsojan silmille vaatteissa, varsinkin Phryne Fisherin upeissa puvuissa, joita tuskin nähdään samaa kahdesti. Sarja on saanut minut jollain kutkuttavalla tavalla kaipaamaan 1920-luvulle (vaikka olenkin syntynyt 60 vuotta sen ajan jälkeen, johon sarja sijoittuu) ja 1920-luvun muoti hivelee omaa silmääni.

Sarjan kolmatta, ilmeisesti viimeistä, kautta esitetään parhaillaan Australiassa. Suomessa neiti Fisherin ja hänen kumppaniensa vaiheita perin rikollisessa Melbournessa seurataan Suomessa elokuun kuudenteen päivään saakka, eli kaikki kolme kautta. Tässä mielessä saamme siis nähdä kolmannen kauden jaksot aivan uunituoreina! Kiitos Ylelle tästä, tykkään.

Neiti Fisherin etsivätoimisto, TV1 ma-pe klo 17.05, uusinnat seuraavana aamupäivänä klo 10. Areenassa 7 päivää ensiesityksestä.