Rakkautta, vahingossa

Välillä tekee mieli lukea jotain kevyttä. Kahden aiemman positiivisen lukukokemuksen perusteella tartuin jälleen Veera Vaahtera -salanimellä kirjoitettuun viihteelliseen rakkauskirjaan. Vuonna 2013 julkaistu Rakkautta, vahingossa vie pohjoiseen, Tornion-seudulle.

Tarina kertoo kolmekymppisestä Pihlasta, joka on päättänyt muuttaa edesmenneen mummonsa taloon keskelle maaseutua, kauas Helsingin kumusta. Pihla on raskaana, mutta luotettavana pitämänsä poikaystävä Otto on karannut Intiaan joogaamaan kuultuaan tulevansa isäksi. Pihla haluaa selvittää ajatuksiaan, ja miksei edessä siintävä yksinhuoltajuus toimisi ihan hyvin pohjoisessa, johon liittyy paljon lapsuudesta tulevia hyviä muistoja.

Yksi teema kuvaa helsinkiläisnaisen asettumista ja elämää pohjoisessa. Millaisia kommelluksi sattuu? Ja koska kirja on napattu mukaan romantiikkagenren hyllystä, on ihmissuhteitakin monenlaisia. Naapurissa asuu vanha Arvo, jonka luona kyläilee tämän sukulaispoika, ruotsalainen Mårten. Miten olisi tämä mies uudeksi isäehdokkaaksi? Mårten tosin polttaa ketjussa, eikä Pihlalla ja Mårtenilla ole kunnolla yhteistä kieltä. Ja sitten on kyläkauppaa pyörittävä Leevi, pohjoisen gigolo. Ehkäpä siitä sitten? Lisäksi lienee vain ajan kysymys, milloin Otto päättää palata Intiasta selvittämään asioita.

Kirja on Vaahteran luontevaa tyyliä. Välillä naurahtelen ääneen, ja hahmogalleriassa on monta hyvää tyyppiä. Kenties hauskimpia ovat alueen ainoan äitien tukiryhmän, masentuneiden äitien ryhmän jäsenet. Vaikka kyseessä on chiclitiä, on se silti kirjoitettu suomalaiseen makuun. Moni asia on ainakin melkein realistinen.

Valitettavasti en kuitenkaan pitänyt tästä Vaahteran kirjasta niin paljoa kuin kahdesta aiemmin lukemastani (Sattumalta sinun sekä Kevyesti kipsissä). Kenties Vaahteran tyyli on ajan myötä hioutunut, sillä nämä aiemmin lukemani ovat myöhemmin ilmestyneitä kuin Rakkautta, vahingossa.

Kenties raskaana olevan hahmon tuntoihin oli vaikea samaistua, kun lastenhankinta ei ole osunut koskaan omalle kohdalleni, mutta taisi siinä olla muutakin. Moni asia tuntui vain hieman epärealistiselta, vaikka sellaiset voineekin viihdekirjallisuudessa antaa helpommin anteeksi. Ihmettelin esimerkiksi hyvin pitkään, miksei kukaan Pihlan helsinkiläistuttu kaipaa päähenkilöä, ja miksei Pihla ole missään yhteydessä kehenkään entisen elämänsä ihmiseen. Kirjan keskivaiheilla asia tavallaan selviää, mutta sekin selitetään olankohautuksella. Ratkaisu jättää päähenkilön Helsinki-elämän sosiaaliset verkostot kokonaan pois tuntuu oudolta ratkaisulta. 

Toisaalta kirjassa vauvan sukupuoli on jossain vaiheessa kaikille täysin selvää, vaikka sitä ei ole lukijalle milloinkaan kerrottu (tai sitten luin vain huolimattomasti, ja asia kerrottiinikin). Takaisin palaava Ottokin tuntuu heti tietävän, kumpaa sukupuolta lapsi tulee olemaan, vaikka siinä vaiheessa tarinaa Pihla ja Otto ovat vielä vaihtaneet tuskin sanaakaan. Entäs Pihlan työkuviot?

Eikä  kirjan loppuratkaisukaan nyt niin kovin ihmeellinen ole, mutta näinhän näissä kirjoissa käy. Kenties ärsyttävin oli silti kirjan lopulla selviävä "salaisuus", jonka ainakin tämä lukija oli arvannut jo heti kirjan alussa. Ylipäätään siis juonenkuljetus oli välillä hyvin itsestäänselvää.

Veera Vaahtera on kaikesta huolimatta hyvä suomalainen viihdekirjailija, ja tulen varmasti lukemaan häntä jatkossakin. Uskon, että mitä enemmän hän tätä genreä julkaisee, sen parempia kirjatkin ovat juoneltaan ja kerronnaltaan.

Luettu:

Veera Vaahtera: Rakkautta, vahingossa

Tammi 2013, 239 sivua.

Tammikuun alun luettuja kirjoja

Todella harvoin luen viikon sisällä useampaa kirjaa, mutta nyt niin pääsi käymään. Tammikuun ensimmäinen viikko piti sisällään kolme luettua kaunokirjallista teosta, joissa tosin on yhteensä alle 600 sivua.

Hassan Blasimin novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli (WSOY 2012) on lukupiiriimme valittu kirja. En tiedä, olisinko muuten siihen tarttunutkaan, vaikka epäilemättä olen sen kohdeyleisöä. Olen lukenut Khaled Hosseinini ja monen monituista kirjaa sodista ja riistosta Lähi-idässä, seurannut yhteiskuntaa ja maahanmuuttoa. Harvoin kuitenkaan tartun novellikokoelmiin, vaikka sillä saralla välillä yritänkin sivistää itseäni.

Blasimin kokoelma on miellyttävää luettavaa siinä mielessä, että noin 10-sivuiset novellit lukee nopeasti, yhdeltä istumalta. Kirja etenee jouhevasti, ja Sampsa Peltosen arabiasta tekemä suomennos soljuu mukavasti. Mukavia sen sijaan eivät ole tarinat. Tarinoiden henkilöt ovat kidnapattuja, ahdistuneita turvapaikanhakijoita, epätoivoisia riiston uhreja, mieleltään järkkyviä. Eivät tosin kaikki, osa tarinoista on valoisiakin. Blasimin tyyliä kuvataan kirjan liepeessä groteskiksi, ja sellainen se todella on. Välillä kohtalot ovat yliampuvia - vai ovatko? Useinhan todellisuus on keksittyä tarinaa ihmeellisempiä.

Hanna Haurun Jääkansi (Like 2017) oli viime vuoden Finlandia-ehdokkaana. Ilman sitä tuskin olisin loppuvuonna lukenut Haurun esikoisteosta Utopia eli erään kylän tarina, ja ilman sitä en välttämättä olisi lukenut Jääkanttakaan. En tiedä, pidänkö niinkään Haurun tarinoista tai tyylistäkään, mutta hänen kirjoittamisessaan on jokin imu, joka saa lukemaan näitä tarinoita, joissa on jopa inhorealistisia piirteitä. Jääkannessa ollaan 1940-luvulla, sotien jälkeisessä pohjoisessa, ja päähenkilönä on noin kymmenkesäinen tyttö. Isä on kuollut sodassa ja äiti ottaa uuden miehen, jonka tyttö nimeää Pahaksi. Kotona on köyhää ja surkeaa, ja vanhemmilta on turhaa odottaa muuta kuin vitsanlyöntejä. Tarina etenee voimakkain tunnelmakuvin. Haurun tyyli on lyhyttä: tällainen hidaskin lukija lukee koko kirjan reilussa tunnissa.

Lotta-Liisa Joelssonin esikoisteos Vivika (Art House 2012) sattui käsiini täysin sattumalta. Kävelin kirjan hyllyjen välissä, kun pysähdyin hyllylle, johon ilmeisen sattumanvaraisesti henkilökunta oli nostanut kirjoja näytille. Vilkaisin Vivikaa ja otin sen mukaani. Takakannessa luvataan tarinaa parhaan kauhukirjallisuuden hengessä, ja liepeessä vilahtaa Stephen Kingin nimi. Jaa-a, ehkäpä tämä olisi ainakin poissa omalta mukavuusalueeltani? Lopputuloksena tosin oli se, etten kirjaa lukiessani pelännyt kertaakaan. Jo Nesbon dekkareissa on kauhua kymmenkertaisesti tähän verrattuna. Kirja oli aikuistenosastolla, mutta vertautui mielessäni nuortenkirjoihin.

Vivikassa kaksi tyttöä, lukioikäistä, viettävät yhdessä kesälomaviikkoa toisen vanhempien ollessa matkalla. Taustalla kummittelevat ala-asteaikaiset tapahtumat. Tuolloin yhden lukuvuoden aikana usea koulun tyttöoppilas katosi ja/tai löytyi raa'asta tapettuna. Nyt tytöt selvittelevät asiaa, joka tuntuu sekoittuvan vanhoihin klassikkosatuihin. Itse luin kirjan nopeasti, olihan se siinä mielessä sujuvasti kirjoitettu, joskin jatkuva hahmojen vaatteiden ja syötyjen ruokien kuvailu ja nimeäminen oli minusta kummallista. En ihan tajunnut yhteyttä vanhojen satujen ja tapahtumien välillä, enkä tainnut tajuta loppuratkaisuakaan, jos sellaista edes oli.

Tulipa luettua.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin

Ghanalais-yhdysvaltalaisen Yaa Gyasin romaani Matkalla kotiin (Homegoing) alkoi kiinnostaa minua heti kun siitä kuulin. Onneksi se löytyikin loppusyksyllä kirjaston uutuushyllystä, ja joululomalla oli aikaa teoksen lukemiseen. Kirja on vuonna 1989 syntyneen Gyasin esikoisteos, ja henkeäsalpaavan hieno sellainen. Kirja on saanut kansainvälistäkin mainetta, joten en ole suinkaan ainoa, joka kirjasta on vaikuttunut.

Kirjassa seurataan sukupolvi sukupolvelta ghanalaistaustaisten - tai ghanalaisten - ihmisten elämää Atlantin molemmin puolin. Alussa on Effia, kaunis nuori nainen, joka avioituu valkoisen miehen kanssa ja asettuu asumaan Kultarannikolle linnoitukseen. Linnoituksen pohjakerroksessa omassa ulosteessaan kohtaloaan odottavat ja pelkäävät vangitut miehet ja naiset. Heidät tullaan viemään orjiksi Atlantin yli. Vankien joukossa on myös Effian sisarpuoli Esi. Orjalaiva vie hänet Yhdysvaltoihin. Eletään 1700-luvun loppua.

Tästä edetään sukupolvi kerrallaan valtameren molemmin puolin. Matkalla kotiin -kirjan rakenne on mainio ja toimiva. Yksi luku per yksi henkilö. Keiden osa lopulta on parempi, orjien vai niiden, jotka jäävät Afrikkaan, ja joiden maat valkoiset valloittavat? 

Teos käsittelee suuria teemoja yksittäisten ihmisten kautta. Taustalla vaikuttavat monet yhteiskunnalliset teemat ja muutokset, vaikkei niitä välttämättä mainita. Yhdysvaltojen sisällissotaa sivutaan lyhyesti, Länsi-Afrikan kolonisaatiota niinikään. Vaikkei orjuuden historiasta tai vaikkapa Yhdysvaltojen mustien ihmisoikeustaisteluista juuri tietäisi, kirjaa voi silti lukea mainiosti, vaikkei näitä teemoja juuri selitetä. Se jättää tilaa yksittäisten ihmisten elämäntarinoille. Suurena teemana kulkee mielestäni ennen muuta mustien ja valkoisten välinen epätasa-arvo ja rasismi. Sen muodot vaihtelevat, mutta tuntuvat aina vain pysyvän.

Matkalla kotiin on paikoin raastavaa luettavaa, sillä epäoikeudenmukaisuuden tuntee. Yhdysvaltojen synkkä historia ei jätä rauhaan. Miten rakenteellinen rasismi on todella voinut olla niin julmaa, ja miten se vain jatkuu - saammehan edelleen lukea usein uutisissa muun muassa siitä, miten mustat joutuvat poliisien ampumiksi. Kirjaa lukiessa voi vain ihmitellä, miten Barak Obama onnistui nousemaan Yhdysvaltojen presidentiksi suhteessa siihen riistoon, mitä historian saatossa on tapahtunut.

Kirjassa on onneksi alussa sukupuu, sillä muutoin sukupolvissa ja nimissä saattaisi mennä sekaisin. Sinänsä kirja on kyllä selkeä ja se etenee kronilogisesti. Kirja alku tuntui kenties hieman hitaalta lukea, mutta nopeasti teksti (palkitun Sari Karhulahden kääntämänä) imaisi mukaansa. Minulle jäi erityisesti mieleen H:n kohtalo 1800-luvun lopulla - vangitseminen ja raaka pakkotyö hiilikaivoksella kuoleman ja hiilipölyn hengittäessä niskaan.

Kuten tästä arvata saattaa, pidin kirjasta todella paljon. Minusta tuntuu, että juuri tällainen kirjallisuus voi mahdollisesti muuttaa maailmaa. Kirjoilla on ihmeellinen voima viedä eri aikoihin, erilaisten ihmisten nahkoihin. Voima värisyttää, kauhistuttaa, ihastuttaa.

Yaa Gyasi: Matkalla kotiin
Otava 2017
alkup. Homegoing, 2016, suom. Sari Karhulahti.
370 sivua.