tiistai 28. elokuuta 2018

Barbie the icon – Kaunista katseltavaa


Arvosteltavana: Massimiliano Capella: Barbie The Icon. Siltala 2018. Italiankielinen alkuteos Barbie The Icon (2014) Suom. Leena Taavitsainen-Petäjä.

Kirja saatu kustantajalta.



Kansallismuseossa avautui huhtikuun 2018 lopulla Barbie-näyttely, ja sen myötä barbeista on puhuttu koko kesä lehdissä, Aamu-tv:ssä ja erilaisissa tilaisuuksissa. Barbie syntyi vuonna 1959, ja vain harva lelu onkaan vuosikymmenten aikana yltänyt vastaavaan suosioon. Barbie eli huippukauttaan 1980-luvulla ja vielä 1990-luvun alussa, ja suurella osalla suomalaisista on omakohtaisia Barbie-muistoja.

Barbie-näyttelyn yhteydessä Siltala julkaisi italialaisen Massimiliano Capellan kirjoittaman Barbie The Icon -kirjan. Se on näyttelyn sisartuote, sillä Capella on myös tuottanut Kansallismuseon näyttelyn – näyttely perustuukin Capellan kirjan konseptiin, kirjoitetaan kirjan alkulehdillä. Näyttely on aiemmin ollut esillä Italiassa ja Espanjassa, Helsingistä se lähtee seuraavaksi taas maailmalle. Sekä näyttely että kirja kertovat samaa tarinaa: vuosikymmenien ajan Barbie on ollut kansainvälinen supertähti, joka on mahdollistanut unelmoivia leikkejä tytöille ympäri maailman. Tällaisen kritiikittömän viestin viejänä kirjaa voikin pitää ennemmin fani- kuin tietokirjana.






Barbien loistava historia

Yhdysvaltalainen Ruth Handler "keksi" Barbien vuonna 1959. Hänen tavoitteenaan oli tuoda tyttöjen leikkeihin uudenlainen nukke, jonka kautta voisi leikkiä muutakin kuin äitiä. Alusta asti vaatteet ovat olleet Barbielle keskeinen elementti, sillä juuri niiden pukeminen ja riisuminen oli Handlerin mielestä nukelle tärkeä ominaisuus. Handlerin keksimä nukke tosin ei ollut täysin omaperäinen, sillä se perustui hänen perheensä Euroopan-matkalla Saksassa näkemään Lilli-nukkeen. Handlerit ostivat Lilli-nuken patentin, ja niin sai alkunsa Barbien tarina. Nuken nimi, kokonaisuudessaan Barbara Millicent Roberts, tuli Handlerin Barbara-tyttäreltä.

Vuosikymmenten kuluessa Barbie on kokenut useamman muodonmuutoksen. Meille 1980- ja 1990-luvun lapsille tutuin Barbie oli vuonna 1978 lanseerattu Superstar-muotin mukainen nukke, joka 1990-luvun lopulla muuttui hieman modernimpaan suuntaan. 2010-luvulla Barbie-nuket ovat muuttuneet kenties eniten, sillä nykyään nukkeja saa erilaisilla vartalomalleilla, monilla ihon- ja hiustenväreillä. Ympärillä ovat kulkeneet niin Barbien ikirakkaus Ken kuin myös vaihteleva ja kasvava joukko Barbien ystäviä, kuten naapurintyttömäinen punapää Midge ja tummaihoinen Christie.

Jo 1960-luvulta saakka markkinoilla on ollut erilaisia, eri hintaluokkien Barbie-nukkeja. Tavallisten, leikittäviksi tarkoitettujen barbien ohella ostettavissa on ollut esimerkiksi Collector-sarjan nukkeja, jotka ovat kalliimpia ja hienompia sekä eri tavoin teemoiteltuja, keräilijöille suunnattuja nukkeja.

Italialaiskirjoittajan kirjassa Suomea ei toki mainita, koska kirjan näkökulma ei ole täällä, mutta Barbiet ovat olleet suuressa suosiossa meilläkin, ja Barbeja on myös liikkunut täällä paljon. Esimerkiksi vuoden 1997 hitiksi nousi eläinlääkäri-Barbie, joka joulun alla jopa loppui kaupoista. Ilta-sanomien mukaan nukkea oli kuitenkin tilattu 26 000 kappaleen erä, tavallisen tilausmäärän ollessa 15 000 (Ilta-Sanomat 13.12.1997). Jos vain yhdenlaista nukkea on Suomessa ollut kymmeniä tuhansia, Barbie-nukkejen kokonaismäärää Suomessa voi vain arvailla.


Visuaalinen selailukirja

Barbie The Icon -kirja on visuaalinen ja näyttävä. Tämä juontuu osittain siitä, että kirja on todella suurikokoinen, ja se on painettu painavalle, kalliille paperille. Kirjassa on lukemattomia kuvia ja taittoa on tehty ajatuksella. Kirja soveltuukin parhaiten selailtavaksi. Jokainen kuva ei onneksi ole pelkkä muotikuva Barbiesta, vaan mukana on pari vanhaa kuvaa Ruth Handlerista sekä esimerkiksi kuvia Barbien valmistuksesta. Barbien aikajanan yhteydessä on myös uutis- ja henkilökuvia eri vuosilta, janalla kun yritetään lyhyesti myös kuvata maailman tapahtumia 1950-luvun lopulta nykyhetkeen. Kirjan yleisasua voi pitää paitsi hienostuneena, myös hyvin kliinisenä.

Suuri osa kirjasta on omistettu muodin ulottuvuudelle: esitellään muotisuunnittelijoiden tekeleitä Barbielle sekä kirjoitetaan Barbiesta tyyli-ikonina ja kunkin aikansa kuvana. Vuosien aikana Barbie onkin puettu jos minkälaisiin hahmoihin: hän on ollut astronautti (ensimmäisen kerran jo 1960-luvulla), presidenttiehdokas sekä sotilas, puhumattakaan tavanomaisista ammateista lääkäristä opettajaan sekä, tietysti, laulajaan. Keskittyminen muotiin oli kantava teema Kansallismuseon näyttelyssäkin, ja se mahdollistaa osaltaan kirjan näyttävyyden.

Kirjaan valittuja kuvia olisi kuitenkin joissain tapauksissa voinut miettiä tarkemmin. Kaikkien aikojen myydyimmästä Barbiesta, vuonna 1991 julkaisusta Totally Hair Barbiesta on kirjassa kolme kuvaa – siis sama kuva kolmesti. Suositusta nukesta olisi varmasti löytynyt Mattellilta muitakin otoksia. Hieman kummalliselta tuntuu myös se, etteivät aikajanan kuvat välttämättä ole siltä vuodelta, josta sivulla puhutaan. 1990-luvun alussa myyntiin tulivat United Colors of Benetton -barbit, mutta kuvaan onkin otettu vuoden 2005 Benetton-barbeja. Hieman koomisilla vesillä ollaan vuoden 2004 kohdalla, jolloin Barbien uudeksi poikaystäväksi saatiin Blane, joka kirjan mukaan oli saanut vaikutteita uusista nuorisoidoleista, kuten Backstreet Boysin Nickistä. "Bäkkärit" tosin oli perustettu jo kymmenen vuotta aiemmin, ja sivun poikabändikuvakin on jo vuodelta 1995.


Estotonta fanittamista

Barbie-aiheisia kirjoja on aiemmin julkaistu suomeksi pari. Muotisuunnittelija ja keräilijä BillyBoyn Barbie – Onnen kultatyttö ja the new theater of fashion (suom. 1988) esitteli puoliksi Barbieta muodin kautta, mutta toinen puoli toimi tietokirjana esimerkiksi keräilijöille tarjoten tietoa eri aikoina julkaistuista nukeista. Janine Fennickin Barbie – Opas Barbien satumaiseen maailmaan (1998) jätti muodin ulottuvuuden vähemmälle, ja tarjosi ennemminkin kronologisen kuvauksen siitä, millaisia Barbeja Mattel on kulloinkin valmistanut. Näissä kahdessa teoksessa esitellään myös niin sanottuja tavallisia Barbeja, ei vain erikoiseriä ja huippusuunnittelijoiden fantasialuomuksia. Nämä kirjat, kuten myös Capellan teos, toimivat lähinnä Barbie-harrastelijoille ja –keräilijöille, ja Barbien taustatarina ja kronologia tavataan kertoa aina hyvin samaan tyyliin. Suomesta löytyisikin vielä tilaa suurelle yleisölle suunnatulle Barbie-kirjalle, joka toisi mukanaan myös kriittisen äänensävyn, joka näissä jo julkaistuissa kirjoissa sivuutetaan kokonaan.

Barbiesta on vuosien ja vuosikymmenten saatossa puhuttu myös kriittiseen sävyyn. Onhan perinteinen Barbie-nukke luonnottoman pitkäjalkainen, povekas ja laiha, ja 2010-luvulle saakka aina valkoihoinen menestyjä. Mattel on julkaissut 1960-luvulta alkaen Maailman nuket -sarjaa, johon kuuluvat nuket ovat pukeutuneet milloin minkäkin maan perinteisiin vaatteisiin, useimmiten varsin stereotyyppisesti. Capella tosin kehuu Maailman nuket -sarjaa omaperäiseksi ja moderniksi näkökulmaksi. Joku toinen voisi pitää kansallispukuisia nukkeja vain matkamuistonukkejen hienostuneina Barbie-versioina.

Barbie-kirja esitteleekin Barbien yksiselitteisesti positiivisena hahmona. Barbieta pidetään erityisesti muoti-ikonina sekä eri kansojen äänenä (s. 87). Kirjan sanoin Barbielle tyypillistä ovat ”esteettiset kokeilut, tyyli ja eleganssi” (s. 202), Barbie on ”vuosisadan ykkösnukke” (s. 163) ja Barbie on ”lähes 60 vuoden ajan ruokkinut tyttöjen unelmia ja kannustanut heitä pyrkimyksissään” (s. 145). Barbien historia tarjoaisi myös paljon mielenkiintoisia kohuja: Vuonna 1994 Earring Magic Ken –nukke vedettiin pois kaupoista, sillä sen ulkonäköä pidettiin liian ”homona”. Etenkään 2000-luvulla Mattel ei ole kulkenut nukkensa kanssa vain voitosta voittoon, kun kauppoihin tulleet Bratz-nuket ovat vieneet Barbien markkinoita. Barbie-nukkejen myynti kääntyi laskuun jo 1990-luvulla.

Vaan tunnistaako tavallinen, esimerkiksi 1980-luvulla Barbiella leikkinyt suomalainen Capellan kirjasta muistojensa barbia? Luultavasti ei. Kirjan barbeilla leikitään vain ihannoivissa teksteissä. Kirjassa Barbie-leikki mahdollistaa (tyttö-)leikkijän unelmoinnin ja haaveilun siitä, että hän voi olla mitä tahansa – upeissa vaatteissa ja supermallin ulkonäöllä, tietysti. Siitä maailmasta ovat kaukana tosielämän barbileikit, joissa nukeilta irtoilivat päät, hiukset parturoitiin itse ja kymmentä Barbieta kohti leikissä oli yksi veljeltä lainattu Action man -ukkeli. Capellan teos ei olekaan tietokirja tieteellisessä mielessä. Se ei myöskään ole muistelukirja, eikä sitä oikein voi pitää edes muisteluun kannustavana kirjana. Ennemminkin se inspiroi vain ihailemaan.

sunnuntai 19. elokuuta 2018

Luettavana Essi Ihosen Ainoa taivas

Jälleen yksi lestadiolaiskuvaus, ajattelisi joku. Ajattelin itsekin. Silti kirja kiinnosti jo viime keväänä, jolloin asetuin kirjan varausjonoon bongattuani Ihosen tulevan esikoiskirjan Wsoy:n syksyn uutuuskatalogista. Tässä aatoksiani tuoreesta romaanista.

Essi Ihonen on syntynyt vuonna 1987 ja Ainoa taivas on hänen esikoisromaaninsa. Kirjassa ollaan oletettavasti nykyajassa, joskin tarina voisi lukijan silmin sijoittua minne vain viimeisimmän parinkymmenen vuoden aikana. Ollaan jossain päin Suomessa, ja siellä jossain elää 17-vuotias Aino. Hän on esikoislestadiolaisen perheen kuopus. Perheeseen on tyrannisoivan isän harmiksi siunaantuunt vain kolme lasta. Vanhin lapsi, poika Valo, asuu jo omillaan ja on naimisissa liikkeen ulkopuolelta löytyneen rakkauden Leenin kanssa. Heillä on leikki-ikäinen poika Frans. Ainon sisko Suvi on vain reilua vuotta vanhempi. Ajat ovat muuttumassa: Suvi avioituu pian, ja Aino jää yksin hiljaiseen, ahdistavaan kotiin. Siellä isä sanoo mikä on oikein, äiti kulkee varjona isän perässä.

Lukiota käyvä Aino kihlautuu Armon kanssa, vaikka on vasta tavannut pojan. Kihlauskin tuntuu olevan päätetty jossain muualla. Häitä pitäisi odottaa vuosi, mutta sekin tuntuu lyhyeltä ajalta. Aino nimittäin ei tiedä, mitä oikeastaan elämältään haluaa. Hän oletettavasti elää uskossa, mutta yhteisön ja erityisesti oman kodin edustama lestadiolaisuus tuntuu vain ahdistavalta. Valon ja Leenin luona Aino näkee, että ilmapiiri voi kotona olla rakastavakin. 

Kirja seuraa noin vuoden ajan Ainon elämää: mitä hänen oikein tulisi tehdä? Vastakkain on oma sanoittamaton kaipuu vapauteen ja ehkä haaveiden ammattiin opettajana, toisaalta kaikki odotukset, joita perhe ja yhteisö hänen kohdalleen asettaa. Usein on helpompaa pettää vain itsensä kuin koko suuri yhteisö.

Ainoan taivaan voi sijoittaa laajenevaan romaanikenttään, jossa käsitellään uskonnollisia yhteisöjä ja herätysliikkeitä. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu muutaman vuoden takaa lienee haaran suurin menestys. Muitakin on. Useimmiten kirjoittaja on nuori nainen, samoin päähenkilö, joka kipuilee yhteisön asettamien paineiden ja rajojen sekä oman itsensä halujen kanssa. Perinteisesti kirjasta löytyy  myös isä, joskus muu vanhempi mieshahmo, joka uskoo raamattuun ja jumalaan muita oikeammin, ja on valmis myös näyttämään muille heidän syntinsä.

Ainoa taivas tuo mieleen aiemmin tänä vuonna lukemani Tarja Leinosen Koti koivun alla -romaanin (Karisto 2018), jossa niinikään seurattiin lestadiolaistytön elämää ja mahdollista irtautumista liikkeestä - tosin 1980-luvun kontekstissa. 

Ihosen kirja on kauniisti ja kuulaasti kirjoitettu. Noin 230 kirjan sivua sisältävät hieman jännitystä ja enemmänkin koko ajan kasvavaa sympatiaa päähenkilö Ainon puolesta. Jälleen kerran uskonto näyttää mielettömät puolensa ja saa tällaisen uskonnottoman lukijan pohtimaan, miten tällaiset liikkeet ja niiden tiiviit rivit tiukkoine sääntöineen oikein voivat olla olemassa.

Toisaalta: Kirja ei tarjoa oikeastaan mitään uutta. Päähenkilö on sympaattinen ja hänen kehitystään kuvataan oivasti. Juonessa ei silti tapahdu juuri yllätyksiä, juuri kukaan kirjan henkilöistä ei yllätä. Minun on vaikea pukea fiiliksiäni kirjasta sanoiksi muuten kuin sanomalla, että siitä puuttuu "se jokin". Kirja on nopealukuinen, sujuva, kiinnostava. Silti tämäkin tarina on kerrottu aiemmin, minkä vuoksi olisin kaivannut tähän jotain lisää. Kenties yksi vaihtoehto olisi ollut kirjoittaa kirjan sivuhenkilöille lisää syvyyttä. Päähenkilö Ainon mietteitä kuvataan hienosti, mutta moni muu hahmo, kuten ankara isä ja perässähiihtäjä äiti jäävät valitettavan ontoiksi ja yksipuolisiksi. Voi olla, että itse uskoa selittämällä kirja olisi avautunut paremmin. 

PS. Pari pienen pientä viilausta olisin myös korjannut. Eräässä kohtauksessa Armon kerrotaan tupakoivan, ja myöhemmin kirjassa kerrotaan hänen aloittaneen tupakoinnin. Joo, lukija tiesi asian jo. Toisessa kohdin Aino tuhoaa hänelle lahjaksi annetun huivin, jonka on tuhat kertaa kerrottu olleen kirsikkakuvioinen. Myöhemmin kirsikkahuiviin taas palataan, vaikka sen on kerrottu tuhoutuneen. Oliko Ainolla useampi samankuvioinen huivi? Aino tuntuu myös pysyvän 17-vuotiaana läpi kirjan. Hän on kuitenkin lukion viimeisellä luokalla, ja juuri samana vuonna kuin abivuosi alkaa lukiolaiset tapaavat täyttää 18. Minne Ainon vanhentuminen on mahtanut jäädä? Muutamia vastaavia tapauksia löytyy vielä lisääkin. Pari lukukierrosta lisää olisi luultavasti pyyhkinyt tällaiset kömmähdykset.


Essi Ihonen: Ainoa taivas
WSOY 2018
239 sivua

perjantai 17. elokuuta 2018

Vie minut jonnekin - viihderomaani täydellisenä ajankuvana

Laura Honkasalo: Vie minut jonnekin
Otava 2018, 350 sivua

Joskus oli aika, jolloin en olisi koskenut kirjoihin, jotka luokiteltiin viihderomaaneiksi tai chiclitiksi. Himoshoppaajakirjoja ja erotiikkaa Irlannin sumuisilla nummilla metsänvartijan majalla, pah, ajattelin. Onneksi mieleni on sittemmin muuttunut, sillä kyllä sieltä viihdehyllystäkin löytyy hyviä kirjoja. Lopulta toki myös se, mikä on viihdekirjallisuutta ja mikä "tavallista romaanikirjallisuutta" on häilyvää. Vie minut jonnekin on kirjailija Laura Honkasalon ensimmäinen viihderomaani.

Kuinka kirja veikään mennessään! Kirjan päähenkilö on kolmekymppinen Nella, jolla tavallaan on kaikki hyvin: kiltti ja ihana avomies Miska, työpaikka palkanlaskijana, läheiset suhteet vanhempiin. Sisko Elsa pidää lifestyleblogia, Ilmi-täti jakaa elämänviisauksia ja ystävä Jonna lähtee aina tarvittaessa viihteelle. Tässä kirjassa viini virtaa! Nella joutuu kuitenkin pysähtymään se tosiasian eteen, ettei hän oikeastaan tiedä, mitä elämältään haluaa. Mietinnän paikka koittaa, kun turvallinen työpaikka lähtee alta ja puoliso Miska alkaa potea pahemman sortin vauvakuumetta.

Kirjan juoni ei ole yllättävä, eihän sen yleensä viihdekirjallisuudessa tarvitsekaan olla. Loppuratkaisun ja käänteet kyllä arvaa ajoissa, jo takakannen perusteella oikeastaan. Siinä ei piilekään tämän kirjan hienous. Mielestäni Vie minut jonnekin on täydellinen ajankuva ja sukupolvikuvaus. Nykymaailmahan on juuri tällainen! Ehkei Honkasalon sanat ajastamme, vuodesta 2017 jolloin kirja oletettavasti on kirjoitettu ja ainakin suunniteltu, ole ainutlaatuisia, mutta ne on painettu ja aseteltu herkulliseen ja kiteyttävään muotoon. Juuri noinhan ajattelemme ruoasta! Tuollaisia ovat sisustusblogit! Noin vanhemmat vaativat itselleen lapsenlapsia! Ja niin edelleen.

Taustalla on epämääräisyyden ja epävarmuuden olo, johon yksi jos toinenkin kolmekymppinen varmasti törmää. Haluanko lapsia? Pidänkö työstäni? Pidänkö edes puolisostani? Mihin katosi se menevä 15-vuotias, joka joskus olin? Ja onko lopulta järkevintä vain asettua aloilleen, asuntosäästää ja alkaa yrittää lastenhankintaa, kun niin muutkin kuitenkin tekevät. Puhetta on tietysti myös sukupolvien välisistä eroista. Nykymaailma on epävarma, kun vielä 1970-luvulla työpaikan sai jos osasi edes jotain. Lastenhankintaa ei mietitty kenties ihan niin pitkälle kuin nykyään, asiat ennemminkin vain tapahtuivat.

Joku voisi moittia, miten Honkasalo on yrittänyt uittaa tekstiinsä liikaakin tämän ajan kommentointia ihmisten tavarasuhteesta alkaen. Itse en näe sitä kuitenkaan huonona asiana. Vaikka oma tilanteeni on erilainen kuin päähenkilö-Nellan, samastun kirjaan silti vahvasti. Romaanin lukeminen on kuin kaverin kanssa jutustelua ja ilmiöiden ihmettelyä. Miten maailma voi olla tällainen! Pohjimmiltaan kyse on silti tietysti ihmisten välisistä suhteista ja rakkaudesta.

Toivon hartaasti, että Vie minut jonnekin ei ole Honkasalon viimeinen viihderomaani. Jos ennen pidin Veera Vaahteraa tämän genren (suomalaisen realistisen viihderomaanin) kuningattaren, on Honkasalo kenties syrjäyttämässä Vaahteraa kakkossijalle.

maanantai 6. elokuuta 2018

Kesän kepeitä: Eleanorille kuuluu ihan hyvää sekä Odotusarvoisesti sinun

Kesähelteillä tuli luettua kaksi omalla tavallaan kepeää ja vakavaa tämän vuoden uutuuskirjaa: Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (Wsoy 2018) ja Antti Kivimäen Odotusarvoisesti sinun (Atena 2018). Toinen vetosi enemmän kuin toinen.

Honeymanin esikoisromaani Eleanorille kuuluu ihan hyvää on kansainvälinen bestseller, joka toimii erinomaisesti Sari Karhulahden suomennoksena. Enkä ihmettele kirjan suosiota! Tarinan keskiössä on 30-vuotias Eleanor, jonka elämä rullailee Skotlannissa rutiininomaisesti. Hän tekee arjen tylsää toimistotyötä ja viikonloput kuluvat suomalaisin termein kalsarikänneillessä kotona. Eleanorilla ei ole ystäviä sen enempää kuin sukuakaan, ja menneisyyden traumat ovat tehneet hänestä ihmisen, joka ei osaa kaivata tai odottaa mitään muutakaan. Hyvä pizza ja kaksi pulloa votkaa riittävät. Ei hän silti tyhmä ole: yliopistotutkinto ja latinan taito ovat takataskussa, mutta muut ihmiset eivät häntä vain kiinnosta.

Tai eivät kiinnostaneet, kunnes hän sattumalta näkee keikalla Johnnien, aloittelevan komean muusikon, johon Eleanor suin päin rakastuu. Samoihin aikoihin hän myös päätyy pelastamaan työpaikkansa uuden atk-tuen Raymondin kanssa kadulle tuupertuneen vanhan miehen. Elämässä alkaa yhtäkkiä siis tapahtua vuosien kooman jälkeen. Pikku hiljaa Eleanor alkaakin kaivata tätä muutosta itselleen. Mutta mikä on tuo kipeä menneisyyden trauma ja kummallinen äitisuhde? Eleanor opettelee uutta, sosiaalista elämää ja siinä sivussa menneisyyteenkin on pakko kajota.

Kirjan kerronta on napakkaa ja älykästä. Eleanor on epätodennäköinen sankaritar, mutta ärsyttävyydessään hyvin sympaattinen päähenkilö. Kirjan ainoa miinus tulee mielestäni sen lopusta. Kirjan loppu jotenkin lässähtää ja on hyvin ennalta-arvattava. Tämän tyylisessä kirjassa, joka on koko ajan hieman komediallinen, sen kai voi hyväksyä, muttei se siitä hyväksi lopuksi silti muutu. Viimeistä 50 sivua lukuunottamatta kirja oli todellinen "page turner" ja nautin siitä kovasti. Voin siis lämpimästi suositella kirjaa!

***

Antti Kivimäen tuoreessa 240-sivuisessa Odotusarvoisesti sinun -romaanissa ollaan kasinoiden ja nettitreffien maailmassa. Päähenkilö, kolmikymppinen Ville, on pokeriammattilainen, joka on addiktoitunut nettitreffailuun. Teos seuraa hänen elämäänsä, kun pokeriammattilaisuutta on takana jo 7 vuotta ja satoja naisia on treffailtu. 

Itse en tiedä pokerista mitään, joten kirjan lukuisat ja pitkät pelikohtaukset eivät tarjonneet minulle mitään. Kirja pursuaa pokerijargonia, ja kirjan takan onkin oikein pokeri-suomi-sanasto, mutten jaksanut sitä vilkaista. Treffailuosiolta odotin enemmän, ja parasta siinä olivat Villen luokittelu erilaisille nettitreffipalstoilla oleville naisille. Nuo luokitukset kuulostivat todella tutuilta ja olivat ehdottomasti kirjan parasta antia. 

Pelailun sivussa Ville treffaa erityisesti kahta naista, joista toinen on liian nuori ja mielenterveyshäiriöinen, toinen kiinnostavampi. Sattumalta tämä kiinnostavampi tapaus, Pilvi, on myös peliaddioktiotutkija. Tämä on loistava muodostelma, mutta valitettavasti se ei oikeastaan johda Villen ja Pilvin kohdalla yhtään mihinkään. Hienoa ja lupaavaa muodostelmaa ei siis oikeastaan lunasteta.

Jotenkin kirja ei silti tunnu saavan oikein mitään irti päähenkilöstään tai sivuhahmoista. On perusasetelma: mies ei oikein tiedä mitä haluaa, naisetkaan eivät oikein tiedä, on kähmäisiä seksikohtauksia sekä pojastaan huolestuneet vanhemmat. Niin ja paras ystävä, joka on asettunut aloilleen ja saa lapsen. 

Kirjan lopulla Villestä tuleekin väitöskirjatutkija, kun hänet suorastaan halutaan tutkijaki, ja kai hän fiksu onkin, mutta tuo lyhyt tutkijanuran kuvailu on kyllä perin kaukana omasta kokemusmaailmasta, vaikka tutkija olenkin - kenties alojen välillä vaan on kamalasti eroa?

Kaikkiaan kirjassa on ainesta, erityisesti hauskoja treffailujuttuja olisi ollut hauskaa lukea enemmän. Pokeri taasen ei kiinnostanut. Sääli vain, että kirjan hahmot ovat hyvin epäkiinnostavia ja muutenkin onttoja. Hahmoilla tuntuu olevan yksi piirre jos sitäkään, jolloin yksikään hahmo ei muodostu lukijalle kiinnostavasti tai samastuttavaksi. Tai ehkä joku Villen kaltainen pokeri-netti-mies saisi tästä jotain irti? Addiktio-asiaan olisi kirjassa myös voinut mennä paljon, paljon syvemmälle. Nyt sekin on vain ohutta ilmaa.