perjantai 15. huhtikuuta 2016

Viimeaikojen luettuja

Alkuvuoden aikana on tullut luettua aika pino kirjoja - Goodreadsin mukaan yhteensä noin 6000 sivua - jotka ovat vieneet eri aikoihin ja paikkoihin.

Usein lukiessa käy niin, että sattumalta pienen ajan sisällä luetut kirjat jotenkin liittyvät kovasti toisiinsa. Tai kenties kyse on siitä, että vielä mielessä olevista kirjoista alkaa muuten vain löytämään yhtäläisyyksiä. Omalla kohdallani huomasin noin kuukausi sitten saaneeni jo jotakuinkin yliannostuksen toisesta maailmansodasta Englannin kontekstissa. Yritin alkaa lukea Jos saat tämän kirjeen sekä Hävityksen jumala -romaaneja, kun koko aihe alkoi tökkiä pahasti. Nuo romaanit jäänevät siis määrittelemättömään tulevaisuuteen.

Vaikka en minä siellä toisen maailmansodan Englannissa nyt niin kamalasti ole ollut. Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaani sekä Sadie Jonesin Kotiinpaluu tulivat luetuksi maaliskuussa, ja niiden maisemat olivat mielessäni niin kovin samanlaiset. Ehkäpä aihepiiri ei vielä tulloin pursunnut korvistani ulos, sillä molemmat kirjat olivat todella mainioita lukukokemuksia. Atkinsonin kirjan idea on verraton, ja se on vieläpä toteutettu niin, että pokkarina luetun kirjan kaikki 600 sivua olivat aivan perusteltuja. Sattuman merkitystä ei ole aiemmin käsitelty näin ansiokkaasti, minkä tietysti ovat huomanneet miljoonat muutkin kirjan lukijat.

Sadie Jonesin romaani taas vei 1950-luvulle, ja kirjan intensiivinen kerronta sai miettimään epäoikeudenmukaisuutta. Hetken aikaa olinkin valmis alleviivaamaan, kuinka kaikkein suurinta vääryyttä tai muutoin suurinta epäkohtaa maailmassa edustaa nimenomaan epäoikeudenmukaisuus. On se sitten kahden ihmisen välisessä suhteessa tai valtioiden valtapolitiikassa tai siirtomaa-ajan alistussuhteissa - tai missä tahansa! Kirjan magiikka on jo hieman haalistunut, mutta epäoikeudenmukaisuutta en siedä vieläkään. Kotiinpaluu oli niin mukaansatempaava romaani, että nyt luettavana on hänen aiempi romaaninsa Ehkä rakkaus oli totta.

Näiden kahden ohella olen lukenut kyllä muitakin kirjoja, joskin ne eivät ole tehneet yhtä lähtemättömiä vaikutuksia. Toni Morrisonin Armolahja oli lukupiirimme kirjana muutama viikko sitten, ja perään luin toisen Morrisonin, Luoja lasta auttakoon. Epäoikeudenmukaisuus on niissä ainakin yhtenä alateemana, ihmisyyden ja etnisyyden lisäksi esimerkiksi, mutta tyyliltään ne olivat hämmentävän erilaisia lukukokemuksia. On oikeastaan hankalaa uskoa, että ne todella ovat saman kirjailijan tuotantoa. Armolahja oli minulle hieman raskassoutuinen kuvaus orjuudesta ja rakentuvasta USAsta 1600-luvulla, Luoja lasta auttakoon taas puheenvuoro onnellisen lapsuuden puolesta näennäisesti paljon kepeämmällä tyylillä ilmaistuna. Molemmat ovat toki lukemisen arvoisia, ja Morrison on gloriansa ansainnut näillä uusillakin kirjoillaan.

Niin paljon kuin yleensä luenkin kotimaista kirjallisuutta, viime aikoina tätä sarjaa ovat edustaneet vain Heidi Köngäksen Hertta (aiheensa puolesta superkiinnostavaa), Marjut Helmisen erikoisromaani Appelsiinilehto (kirja-arvostelua varten - kohtuullinen kokemus sekin) sekä Hellevi Salmisen nuorille aikuisille suunnattu Hello, I love you. Näistä viimeisin oli kirjana ehdottomasti onnettomin. Muutaman Goodreadissa olevat arviot kirjasta tiivistävät minunkin ajatukseni. Kirjan homoseksuaalisuusteema on toki kiinnostava, mutta aiheen käsittely on vanhanaikaista, päälleliimattua ja masentavaa. Sääli, tuskin Salminen aivan niin halusi sanoa.

Kotimaisen kirjallisuuden parissa elämäni tässä kuitenkin jatkuu ainakin osittain. Vapun jälkeen lukupiirimme keskustelee vähän kepeämmästä kirjallisuudesta, kun ruodittavana on Enni Mustosen Paimentyttö.