Sisällissodasta sekä Leena Landerin romaanista Liekin lapset

Laitoin juuri kahvia tulemaan. Ihana mahtavaa, miten vielä kello neljältäkin on niin kovin valoisaa, etenkin näin kirkkaina ja aurinkoisina päivänä kuin tänään. Tänä vuonna olen myös huomannut hiukan jopa pitäväni talvesta. Parasta siinä on vaikkapa se, että saa pukeutua lämpimästi ja kerroksittain. Ja sitä paitsi: kolme suosikkivuodenaikaani ovat kaikki edessäpäin! Kaikkea mahtavaa on siis vasta tulossa! Sinänsä iloista, että niin tapahtuu ihan joka vuosi.

Elämä on aika historiapainotteista. Olen kirjoittanut tutkimussuunnitelmaa, se on mennyt ihan hyvään suuntaan. Tai no ei varmaankaan itse sen suunnitelman tekstit, vaan kaikki mielessä olevat tutkimukseen liittyvät suunnitelmat. Olen lisäksi lukenut historiaan liittyen yhden ääreishyvän romaanin, jonkin verran Sisällissodan pikkujättiläistä sekä lauantaina lainaamaani kirjaa Naisten työt, jonka on kirjoittanut Sirkka-Liisa Ranta (Karisto 2012). Sain tuossa valmistumisen yhteydessä lahjaksi lahjakortin kirjakauppaan, ja tuo on kirja, johon sen voisin käyttää. Tietysti olen toisinaan tihrustanut teeveestä myös Koivusalon Pohjantähteä. Vaikka en siitä ihan kaikiltaosin pidä (lähinnä niiden näyttelijöiden vuoksi), niin onhan se niiiin koskettava ja sentään Pohjantähti, ikirakkauteni.

Se ääreishyvä romaani, saanen esitellä, tättärää (siten, kuin Lorelai Gilmore pärisyttelee rumpuja, eli niin että Rory ja Luke luulevat äänen merkitsevän helikopteria): Leena Landerin vuonna 2010 julkaistu Liekin lapset. Ah! Että suuri kiitos T:lle, joka sitä minulle suositteli. En ole aiemmin lukenut Landeria, vaikka pari hänen kirjoihinsa perustuvaa elokuvaa olenkin nähnyt, ja olisi varmaankin vaadittu aika paljon aikaa ja pari sattumaa, jotta olisin ikinä bongannut tätä kirjaa kirjastonhyllystä. Aluksi piti lainata se kotikunnan kirjastosta, mutta siellä ei ollut yhtään paikalla, mutta täällä Turussa niitä oli varmaan kahdeksan rinnakkain.

Mitä siitä kertoisin ja kysyjille vastaisin paljastamatta liikaa. No, tällä mennään: Liekin lapset kertoo pienen Lounais-Suomen kylän elämästä 1900-luvun alussa muutaman päähenkilön, Sakarin, Saidan, Joelin ja Arvin näkökulmista. Yksittäisten vuosien ja tapahtumien kuvaamisen kautta päädytään viimein vuoteen 1918 ja siis tietysti sisällissotaan. Vuosikymmeniä myöhemmin, vuonna 2009, Saidan lapsenlapsi palaa asumaan samaan kylään ja alkaa selvittää sitä, mitä vuonna 1918 tuossa kylässä oikein tapahtui ja miten eri sukulaiset olivat tapahtumissa osallisina. Tämä nykyajan asukki, keski-ikäinen ja avioeroa tekevä mies, on aiemmin elämässään lukenut hetken historiaakin, ja hän on kaivanut tietoja esiin muun muassa Kansallisarkistosta ja lukemalla paljon tutkimusta. Siinä määrin siis samastuttavaa.

Kirjassa yksi kiinnostavimmista puolista oli se, että tuo kylä, johon tapahtumat sijoittuvat, on Vartsala. Se sijaitsee Halikossa, joka on nykyään osa Saloa. Salossakin piipahdetaan joitain kertoja. Ihan minun kotimaisemissani siis! Kirjaa lukiessa pohdin useampaan kertaan, mikä kaikki Landerin teoksessa on totta ja mikä fiktiota. Tapahtumapaikat kun ovat todellisia ja nimeltä mainitaan myös oikeita henkilöitä. Kirjan viime sivuilla kirjailija sanoo, että osalla hahmoista on esikuvansa, mutta kaikki nimet on muutettu. Näin historiantutkijana tämä juttu on edelleen kiinnostava puoli ja ehkä hivenen häiritsevä. Muutamia vuoden 1918 tapahtumia kun ovat esimerkiksi Joensuun kartanoon (se, jonka nykyään omistaa Nalle Wahlroos) kohdistuva ryöstöretki sekä Märynummella suoritettu punaisten joukkomurha. Ainakin jälkimmäisen oletan olevan aivan todellinen, luultavasti myös tuon ryöstön. Pohdiskelin silti näitä kysymyksiä. Myös Vartsalan työväenyhdistyksen luonne ja jotkin pienet yksityiskohdat jäivät kaivelemaan.

Mutta vaikka jotkut asiat jäivätkin mietityttämään, se ei todellakaan tee teoksesta yhtään sen huonompaa. Kirjan huipennus oli ehdottomasti lopussa, jossa vuodessa 2009 elävä mies pääsi kunnolla pohdiskelemaan sisällissodan murheellisuuksien ja rikoksien olemusta ja sen sellaista. Myös kaikki jännittävimmät juonenkäänteet, tietysti, tulivat vasta viimeisten 50-100 sivun aikana, ne alun 300-350 sivua olivat todellakin vain pohjustusta tulevaan. Toisaalta tavallaan sitähän elämä on. Usein kai koko elämä voi olla silkkaa pohjustusta ilman sitä huipentumaa. Liekin lapset sai minut todellakin, jälleen kerran, ajattelemaan monia sisällissotaan liittyviä kysymyksiä. 

Romaanin innoittamana ja viitoittamana löysin myös Kansallisarkiston ylläpitämän Sotasurmat-tietokannan, joka tietysti on netissä, ja josta kyllä mainittiin myös Sisällissodan pikkujättiläisessä. Sieltä voi siis etsiä niin sisällissodassa kuin myös talvi-, jatko- ja Lapin sodassa kaatuneita (ja murhattuja ja mestattuja ja muulla tavoin kuolleita ja kadonneita). Tietoja voi etsiä esimerkiksi sukunimen tai paikkakunnan perusteella. Siellä pitäisi olla listattuna kaikki sodissa kaatuneet ja lisäksi heidän kuolinsyynsä. Lisäksi toisessa maailmansodassa kaatuneiden osalta siellä on enemmänkin tietoa kaatuneista, mm. siviilisääty. Kiintoisaa on myös nähdä kaatuneiden siviiliammatit, ne löytyvät myös sisällissodassa kuolleilta. Itsekin tein kaikenlaisia hakuja. Sukulaisiakin, tai ainakin oletettuja sellaisia, löytyi. Täytyy kysyä isoäidiltä tarkemmin.

Ja löysin myös kaksi samalla sukunimellä (siis minun kanssa samalla sukunimellä) olevaa nuorta miestä, jotka vielä tuolloin, vuonna 18, asuivat Karjalassa, sieltä kun isänisän puoleinen suku on kotoisin. Kaksi veljestä, 19- ja 26-vuotiaat, sieltäkin oli kaatunut, kuolintavaksi on ilmoitettu mestaus. Vapunpäivänä vuonna 1918 menivät molemmat. Olisi kiinnostavaa tietää heistä enemmän.

Sotasurmat-kokoelmaan pääsee tästä:
 http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmaetusivu/main

Hetken hohtava valo

Joululomalla tuli luettua Juha Itkosen tänä syksynä julkaistu uusin romaani, Hetken hohtava valo. Olen aiemmin lukenut siitä yhden arvostelun, kaiketi Helsingin sanomien sivuilta, koska sieltä minulla on tapana niitä lukea. Tämä yli 500-sivuinen järkäle kertoo Vuoren perheestä: vanhemmista Eskosta ja Liisasta ja heidän pojastaan Esasta. Kertoja on etupäässä Esa, ja kirjan lopussa selviää sekin, miksi hän tätä tarinaa kertoo tyttärelleen Miialle.

Tarina alkaa 1960-luvulta ja tulee vuoten 2011 saakka. Luvut ovat yksittäisiä pistoja eri vuosiin ja tapahtumiin, eikä luvuissa rakenneta suuria tarinallisia kaaria. Tilaa saavat vaikkapa Tokion olympialaisten avajaiset, joihin Esko vuonna 1964 osallistuu, tai Esan ja Miian vuoden 2001 New Yorkin -matka, Yhdysvaltoihin sijoittuu muutenkin useampia kohtauksia. Tällainen järjestely ei ole suosikkini, vaikka se onkin niin kovin muodikasta nykyään. Ajassa siis hypitään sinne tänne ja vähitellen selvitetään mitä oikein on tapahtunut. Tarina ei etene kronologisesti, mikä sinänsä ei haittaa, mutta sen sijaan minua hivenen ärsytti se, että osa valituista kohtauksista vuosien varrelta tuntui jopa irrelevanteilta. Hetken hohtavassa valossa ei siis sinänsä selviä yhtään mitään. Olen HS:n kanssa samaa mieltä siitäkin, että kirja tuntui liian pitkältä. Loppua kohden toivoin kirjan jo loppuvan koska minusta tuntui, että kaikkihan on jo sanottu. Itkonen nimittäin todellakin sanoo paljon. Elämästä, kuolemastakin, tunteista ja rakkaudesta. Alussa syvällisyys tuntui erittäin viehättävältä, loppua kohden en enää ollut niin ihastunut.

Hetken hohtava valo on selvä sukupolviromaani, Esko ja Liisa ovat suunnilleen omien isovanhempieni ikäisiä, Esa taas vanhempieni ikäinen. Tavallaan siis samastuttavaa, tavallaan ei. Osaltaan on ihanaa, ettei kirjassa oikeastaan tapahdu sen enempää, kuin että elämä vain menee eteenpäin. Koska sellaistahan elämä useimmiten ja enimmäkseen on. Kirja tuo vahvasti mieleen Kjell Westön Leijat Helsingin yllä, näiden miesten kertojanäänessä on samaa, ja toisaalta tarina on samantyylinen. Ja kyllähän Itkonen muistuttaa myös ihan itseään. Olen parin kuukauden sisällä lukenut kolme Itkosen kirjaa, joista tämä nyt viimeisimpänä ja on sanottava, että se taitaa olla hiukan liikaa. Olisin luultavasti pitänyt Hetken hohtavasta valosta enemmän, jos olisin lukenut sen vaikka puoli vuotta edellisen Itkosen jälkeen ja jos sen lukemisessa ei olisi ollut niin kamala kiire tuon eräpäivän vuoksi.

Hurjia ja vaarallisia tilanteita ei niinkään, elämän syvällisyyksiä kyllä, arkea enimmäkseen.

(Ja voisin hyvin heittää tähän jonkun osuvan lainauksen kirjasta, mutta se on jo seuraavalla lainaajallaan.)