Lukeminen kulkee jaksoittain, mutta vielä enemmän jaksoittaista on se, millaista kirjallisuutta milloinkin tulee luettua. Viime vuosina olen lukenut dekkareita aina silloin tällöin, tosin ne ovat keskittyneet etupäässä norjalaiseen Jo Nesböön (en osaa tehdä sellaista hienoa norjalaista ö-kirjainta, anteeksi).
Aikanaan ensimmäisiä kirjoja, joita luin lasten- ja nuortenosaston jälkeen aikuisten osastolta olivat dekkareita, ja nimenomaisesti Agatha Christietä. Nehän ovat dekkareina melkolailla nuorille ja lapsillekin sopivia, koska veri ei virtaa, väkivaltaa ei ole, ketään ei kiduteta ja niin edelleen. Neiti Marple tai Hercule Poirot vain käyskentelee puutarhassa, löytää lasinsiruja ja ajattelee. Siinä kaikessa tietysti piileekin noiden dekkareiden viehätys.
Sittemmin siirryin Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoihin. Ihan sopivia yläasteikäiselle. Tietysti ne ovat suosittuja aikuisten(kin) keskuudessa, mutta itse en ole tainnut lukea Lehtolaista enää kymmeneen vuoteen. Sen jälkeen käsiin on osunut lähinnä ruotsalaisia dekkareita, joskus jotain muistakin Pohjoismaista, eli Tanskasta tai Norjasta. Yhtäkään islantilaisrikosromaania en ole koskaan lukenut, vaikka kai sellaisiakin on.
Nyt tänä kesänä olen jälleen tarttunut pitkästä aikaa dekkareihin, ja jopa muuhunkin kuin siihen ihanaan Nesböön. Luin vanhaa kunnon Åke Edwardssonia, joka oli hurmaava kuten ennenkin. Olen myös lukenut kaksi Mons Kallentoftia. Ne ovat todella hienosti kirjoitettuja, vaikkakin tiettyjä ärsyttäviäkin piirteitä niissä on. Samalla olen miettinyt, että voisiko jostain löytyä erinomainen poliisipäähenkilö, jolla olisi toimiva parisuhde eikä lainkaan alkoholiongelmaa? Ehdotuksia vastaanotetaan!
Mieleen on tässä kuitenkin tullut pari juttua, jotka mielestäni eivät paranna dekkaria (eli suomeksi: tekevät siitä huonomman):
1. Ei tunnu hyvältä, jos rikoskirjailija esittelee murhaajan vasta kirjan lopussa. Mielestäni kunnon dekkarissa murhaaja on joku, joka esiintyy jo kirjan alussa ja alkutilanteessa, tai vähintäänkin joku, johon törmätään jo tutkimuksen alussa. Ymmärrän, että tosielämässä voi olla toisin, mutta kyllä dekkarin lukijalla pitäisi silti olla mahdollisuus arvuutella henkilöiden joukosta murhaajan henkilöllisyyttä.
2. Jos joka väliin tunkee "10 vuotta sitten" ja "Vuonna 1945" -tyyppisi katsauksia menneeseen, niin ne kannattaa sitoa juoneen eikä jättää niitä erillisiksi hapuiluiksi. Olen vähän kahta mieltä siitä, onko kovin hauskaa, että dekkarissa vähän väliä päästetään ilmoille epämääräisiä menneisyyskatsauksia joista ei selviä mitään, vaikka niillä kuinka selvitettäisiin murhaajan rikkinäistä persoonaa.
3. Kuinka järkevää on, että poliisit ovat ennakkoluuloisia ja tyhmiä ja esimerkiksi alkavat täydellä höyryllä epäillä murhaajan olevan lesbo sillä perusteella, että murhassa on käytetty dildoa? Älytöntä, sorry.
4. Ei ole niinikään kovin kivaa lukijalle, että murhaajalla on jokin kummallinen sairaus tai geenimutaatio tai ominaisuus, jonka vuoksi hän esim. pystyy vaihtamaan kasvonsa tunnistamattomaksi, joka sitten loppupeleissä selittää murhaajan identiteetin. Vähän realistisuutta, please.
5. Ennemmin ihmissuhteisiin perustuneita henkirikoksia kuin jotain rikollisliigojen välienselvittelyä. Jos jännittävä kuvio päätyy siihen, että jengi murhasi miehen epäonnistuneen keikan lopuksi, niin olen pettynyt.
