Lokakuun lukemisia: Norma, Jouluihminen ja Pitkä valotusaika

Lokakuussa olen tähän mennessä ehtinyt lukea kolme romaania, kaikki suomalaisten naisten 2010-luvulla kirjoittamia. Kaikki teokset ovat kuitenkin keskenään hyvin erilaisia. Listalle ovat päässeet Sofi Oksasen Norma (2015), Pauliina Takatalon Pitkä valotusaika (2015) sekä Regina Raskin Jouluihminen (2011).

Oksasen Norma on ollut syksyn kirjatapaus, ja miksei olisi, kun Oksanen sen kerran on kirjoittanut. Hänen tekemisiensä ympärillä on aina suurta julkisuutta ja tohinaa. Tiesinkin siis jo ennen kirjan lukemista, mistä Norma kertoo. Tarina ei siis aiheeltaan tai tyylilajiltaan tuonut uutta. Tarina kertoo pari-kolmekymppisestä Normasta, jolla on erityinen ominaisuus: hänen hiuksensa kasvavat noin metrin päivässä. Hän alkaa selvittää sitä, miksi hänen äitinsä oikein päätyi itsemurhaan ja päätyy siinä sivussa osalliseksi aikamoista soppaa.

Aiemmin olen pitänyt kahdesta Oksasen teoksesta ja ollut pitämättä kahdesta muusta. Tämä kirja asettui näiden väliin. Kirja oli hyvä ja se otti kantaa, mitä saisi tapahtua nykykirjallisuudessa paljon enemmänkin. Ehkäpä olisin kuitenkin kaivannut enemmän lähihistoriaa, sillä historiallinen romaani taitaa meikäläiselle nykyään olla se läheisin lajityyppi. Kirjan loppua en olisi arvannut etukäteen, mutta siltikin se jäi hieman laimeaksi. 

Arvioni: 3,5/5

Ps. Arvostan todella kaunista kantta!

Pauliina Takataloa en ole ennen lukenut. Kirjaston hyllyssä pilkistänyt vastajulkaistu Pitkä valotusaika kuulosti takakantensa perusteella todella kiinnostavalta: 1960-luvun Oulussa elävää Aarnia ei kiinnostaa juuri mikään. Hänen elämänsä muuttuu kuitenkin hänen päästessään töihin sukulaistätinsä valokuvaamoon ja saadessaan kameran käteensä. Odotin kuvausta 60-luvun Oulusta, ulkopuolisuudentunnetta ja itsensä löytämistä. Kuvausta yhteiskunnasta, jossa nuoriso katsoo eteenpäin samalla kun vanhempi sukupolvi elää vielä sodan varjossa, moderni hyökyy päälle. Lopulta kirja kertoikin Aarnin elämästä 60-luvulta 2010-luvulle saakka. Sitä kautta kirja tuli muistuttaneeksi paljon esimerkiksi joitain Juha Itkosen kirjoja. 

Kirjassa oli vain noin 200 sivua, mikä miellytti paljon, kivaa saada kirjoja luettua nopeasti muutamassa päivässä! Takatalo kirjoittaa hyvin ja Aarnin monet tunteet ja tilanteet elämänsä varrelta tuntuvat aidoilta. Kirjasta kuitenkin puuttui jokin, mikä olisi saanut tämän jäämään mieleen. Valitettavast en osaa sanoa, mitä tässä olisi lopulta pitänyt olla enemmän - tuntuu vähän älyttömältä vaatia räjähdyksiä, dramatiikkaa, kuolemaa ja muita yllätyskäänteitä, kun ihan tavallinenkin elämä kuitenkin on kiinnostavaa.

Arvioni: 3,5/5

Regina Raskin noin 200-sivuisen kevyen Jouluihmisen luin yhden (piiitkän) junamatkan aikana, ja se olikin juuri sopiva matkakirja: kepeä ja leppoisa. Tarina kertoo Eevasta, tavaratalon somistajasta, joka rakastaa joulua ylitse kaiken. Hän alkaa suunnitella seuraavaa joulua jo talvella, mutta joutuu töissä taistelemaan reviiristään uuden somistajakollegan kanssa ja kotonakaan aviomiestä tai teini-ikäisiä poikia ei juuri näy. Kirjan alussa odotin asetelmalta vielä paljon - olenhan itsekin jouluihminen! - ja Rask kirjoitti kekseliäästi. Loppua kohden mielestäni ongelmalliseksi kävi lähinnä se, että käänteet olivat ennalta-arvattavia, ja lopussa joulun merkitystä käytiin läpi ihan kädestä pitäen. Hienovaraisempikin viestinvälitys lukijalle olisi toiminut.

Arvioni: 2/5

Carol Shields: Kuiva kausi

Yhdysvalloissa syntynyt mutta aikuisikänsä Kanadassa asunut Carol Shields on minulle uusi, mutta kiinnostava kirjailijatuttavuus. Vastikään suomennetty Kuiva kausi päätyi kuukausi sitten luettavakseni, ja nyt luen elämäni toista Shieldsiä. 

Kuiva kausi osui uuteen kiinnostuksenkohteeseeni, eli kirjeromaanien kategoriaan. Kyseessä on kolmas tänä vuonna lukemani kirjeromaani, nyt minulla alkaa olla jo vähän perspektiiviä tähän lajityyppiin. 

Carol Shields kirjoitti Kuivan kauden yhdessä Blache Howardin kanssa, heistä toinen on kirjoittanut toisen päähenkilön ja toinen toisen kirjeet. Mielenkiintoinen ja perusteltu valinta. Kirja kertoo avioparista, joka vaimon noin vuoden mittaisen työkomennuksen vuoksi päätyy asumaan eri puolille Kanadaa. Eletään 1980-1990-lukujen vaihdetta, puhelut olisivat tiukassa taloustilanteessa kalliita, eikä somea vielä ole, joten pari, Jocelyn ja Charles, päätyy pitämään yhteyttä kirjeitse. 2010-luvulla tilanne olisi netin vuoksi kovin erilainen, mutta tämä syy ryhtyä kirjeenvaihtoon tuntuu perustellulta. Kiinnostavaa on myös se asetelma josta kirjeeseen lähdetään. Aiemmin lukemissani kirjeromaaneissahan tarina alkaa siitä, että päähenkilö saa yllättäen kirjeen, ja alkaa sitä kautta kirjeenvaihtoon aiemmin hänelle tuntemattoman henkilön kautta. Tässä tilanne on aivan päinvastainen.

Aviomies Charles jää kotiin pyörittämään arkea perheen kahden teini-ikäisen lapsen kanssa. Vaimo Jocelyn toimii neuvonantajana politiikassa. Kirja seuraa avioliiton, tai ylipäätään parin suhteen, kehitystä: mitä tapahtuu, kun elämät alkavat eriytyä? Kirjan nimi, kuten myös sen englanninkielinen alkuperäisnimi, viittaavat ensisijaisesti selibaattiin, mutta minua kiinnosti kirjassa muu kuin se, ettei pari voinut harrastaa säännöllisesti seksiä keskenään. Suoraan sanoen, se ei ollut kovin kiinnostavaa, eikä mielestäni edes pääosassa romaanissa. Sen sijaan politiikassa toimivasta Jocelynesta kuoriutuu uusia, kunnianhimoisia puolia. Kotiin jäävä mies ottaa uudenlaisen paikan perheessään sekä tuttavayhteisössään ja löytää aivan uuden työn, elämä siis muuttuu hänelläkin. Voivatko hiljaa eri suuntiin erkaantuvat ihmiset vuoden loputtua palata enää yhteen, onko heidän aiemmin tuntemaansa avioliittoa enää olemassa?

Kirjan teema on todella kiinnostava, ja luultavasti monille ihmisille myös varsin omakohtainen, joskaan ei juuri minulle.  Osittain kirjan kirjemuodon vuoksi tapahtumia ei juuri selitellä, vaan lukija saa itse ymmärtää kirjeet haluamallaan tavalla. Kirjeiden kirjoittajat itsekin kirjoittavat ristiin, suuttuvat ja rakastavat ja ovat varsin ristiriitaisessa tilanteessa! Monella tavalla juuri tässä kirjassa kirjemuoto toimi oivallisesti. Kuiva kausi ei välttämättä ole suuri klassikko tai purista silmistä kyyneleitä, mutta kelpo luettavaa se on silti.


Carol Shields & Blanche Howard: Kuiva kausi. Otava 2015.
Alkuteos A Celibate Season, 1991. Suomentanut Hanna Tarkka.

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli

Vuosia seurasin, joskin epäaktiivisesti, Yleltä tullutta espanjalaissarjaa Francon aika, joka kertoi espanjalaisperheen elämästä 1960-luvulta alkaen. Lopulta sarjassa edettiin myös Espanajan diktaattori Francon vallan jälkeiseen aikaan.

Sarjan myötä kiinnostuin espanjalaiskirjailija Antonio Muñoz Molinan romaanista Kuun tuuli, sillä se sijoittuu 1960-luvun Espanjaan, Francon aikaan siis. Nyt se viimein tuli luettua! Kirja on minämuotoon kirjoitettu lapsuuskuvaus 13-vuotiaan pojan elämästä maaseudulla. Nimeä vaille jäävä päähenkilö käy katolisten munkkien ylläpitämää koulua, jossa pojat ovat kovassa kurissa ja nuhteessa, eikä ole kiinnostunut hänen isänsä ideasta saada pojastaan jatkaja hedelmätarhalleen. Fyysisen maataloustyön sijaan poika lumoutuu Apollo 11:n kuulennosta ja hän lukee siitä kaiken, mitä käsiinsä saa. Toisaalta hän rakastuu jokaiseen näkemäänsä naiseen, häpeää yöllisiä siemensyöksyjään ja himokkuuttaan ja pakenee ankeaa todellisuutta elokuviin ja seikkailukirjoihin (myös Waltarin Sinuhe egyptiläiseen, btw!).

Kirjassa huomattavan suuren roolin saavat kuulento ja sen hetki hetkeltä etenevä seuraaminen. Se toki oli kesällä 1969 oikeastikin mahdollista, kun vuoden suurinta tapahtumaa seurattiin radiossa, lehdissä ja televisiossa herkemättä, niin muuten Suomessakin! Onhan se ihan mieletöntä, että ihmiset saattoivat seurata koko matkaan livenä, jo 1960-luvulla. Siinä kollektiivista kokemusta. Muun muassa kuulennon kautta Muñoz Molina käsittelee paljon tekniikkaa ja kehitystä, mutta sanoo hän runsaasti muutakin. Kirja on valtavan viisas ja älykäs ja monessa kohdin hyvin hienovireinen kertomus nuoruudesta.

Kirja oli välillä hieman pitkästyttävää luettavaa, pääosin johtuen pitkistä kuulentokuvauksista, jotka rehellisesti sanoen eivät minua kiinnostaneet. MM:n tyyli ei muutenkaan ole suurin suosikkini. Esimerkiksi kappalejakoa olisi voinut käyttää useammin kuin joka kolmas sivu. Paikallaan toisinaan junnaava kirja oli paljolti sellainen, jonka olisin helposti voinut jättää kesken, ellei minun pitäisi ensi viikolla kyetä keskustelemaan kirjasta! Mutta oli kirjassa paljon hyvääkin ja nyt lopulta olen iloinen, että sain kirjan luettua. Olisin kuitenkin halunnut tietää enemmän Francon ajan todellisuudesta ja päähenkilöpojan perheen menneisyydestä ja kokemuksista esimerkiksi 1930-luvun sisällissodan aikana. Syvä älykkyys, humanismi ja omaa ajattelua herättävät kysymykset saivat minut toisaalta kirjan suureksi ystäväksi. Eli aika ristiriitainen lukukokemus!

En ole lukenut Muñoz Molinaa aiemmin, mutta ilmeisesti Kuun tuulta pidetään hänen helppotajuisimpana kirjanaan. Tämän kirjan kautta sain kyllä aika hyvän aavistuksen siitä, millaisia ne hänen vaikeatajuisemmat kirjansa saattaisivat olla. Sefarad minua hänen tuotannostaan erityisesti kiinnostaisi, jos se sattuisi olemaan lyhyempi. MM on yksi Espanjan arvostetuimpia kirjailijoita, enkä ihmettele ollenkaan, miksi kirja takaliepeessä häntä kuvattiin kiihkeäksi tieteen ja sivistyksen puolestapuhujaksi. Ihailen teoksen ja ajattelun syvyyttä!

Antonio Muñoz Molina: Kuun tuuli. Tammi, Keltainen kirjasto 2011.

Alkuteos El viento de la luna, 2006. Suomentanut Tarja Härkönen.

Tutustumisia Kari Hotakaiseen

Kesän aikana olen tehnyt tuttavuutta tunnetun ja suositun kotimaisen kirjailija Kari Hotakaisen kanssa. Kirjojen kautta, totta kai.

Kari Hotakainen voitti vuosituhannen vaihteen jälkeen Finlandian romaanillaan Juoksuhaudantie, ja monet kai pitävät sitä aivan erinomaisena, ja se on esimerkiksi erittäin suosittu lukupiirikirja. No, sitä en ole lukenut. Sen sijaan kirjan vuoden lukuhaasteeseen aloin lukea hänen nykymaailmaa ja muun muassa taloutta pohtivaa trilogiaansa, johon kuuluvat teokset Ihmisen osa, Jumalan sana sekä Luonnon laki. Lopputulos kesästä 2015 on, että olen lukenut kokonaan Ihmisen osan, selannut läpi Jumalan sanan ja lukenut noin kuusi sivua Luonnon lakia. Ja niiden lisäksi olen lukenut kannesta kanteen hänen Kantaja-pienoisromaaninsa.

Ihmisen osa teki minuun valtavan suuren vaikutuksen, ja olenkin valmis pamauttamaan sille täydet viisi tähteä. Sitä vain luki ja luki ja kirja oli minusta nerokas ja pirun hauska ja koskettava, ihan kaikkea samaan aikaan. Teos kertoo kirjailijasta, joka päättää ostaa kirjamessuilla tapaamaltaan keski-ikäiseltä naiselta tämän elämän. Niinpä nainen alkaa kertoa elämäntarinaansa ja kirjalija kirjoittaa siitä kirjaa. Naisen aikuiset lapset ovat kuka missäkin tilanteessa; yksi on kokenut suuren menetyksen, toisella ei ole rahaa ruokaan. Elämä heittelee ja koettelee, ja mikä on totuus ja kuka sen saa kertoa? Miltä elämä tuntuu?

Hotakainen kirjamessuilla 2009. Kuva: Wikipedia

Jumalan sana taas sukeltaa talouselämän syövereihin, kun suuyrityksen toimitusjohtaja matkaa Lapista Helsinkiin esiintyäkseen aamutelevisiossa harvinaisessa haastattelussa. No, ehkäpä aloin tehdä tässä tuttavuutta myös Hotakaisen modernin kirjoitustyylin kanssa, josta en liikoja innostunut vaikka ei siinä mitään vikaakaan ollut, mutta enimmäkseen tarina ei vain kiinnostanut minua yhtään. Eikäpä nämä keski-ikäiset miehet. 

Kantaja oli tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kirja, jonka löysin 50 sentillä kirppikseltä. Luin sen päivässä, koska nopealukuinen se oli. Ja ihan ookoo. Teoksessa akateeminen 30-40-vuotias työtön mies pääsee hautausmaalle töihin. Hän alkaa surra niitä, joiden hautajaisiin ei tule yhtäkään vierasta tai tuttua ja keksiä näille vainajille muistokirjoituksia. Samalla hän yrittää kaivaa esiin nuoruutensa rakkautta. Kirjassa oli hyviä aineksia, kiinnostavia ajatuksia ja Hotakainen kirjoittaa sujuvasti, mustalla huumorilla. Kirja oli mukava ja nopealukuisa, muttei muuttanut maailmaani.

Lopputulos: Kaikenlaisia kirjoja! Ihmisen osa oli minulle niin hieno kokemus, että suosittelen sitä ihan jokaiselle.

Vielä joskus kerromme kaiken

Viime aikoina yhdeksi tärkeäksi kirjanvalintakriteeriksi kirjaston kirjameren edessä on tullut kirjan pituus - tai lyhyys. 200-300 sivua on luultavasti paras pituus kirjalle. Niin usein on tullut luettua 500-sivuisia kirjoja, joissa on tyhjää sanahelinää, tarpeetonta kuvausta ja ärsyttävää toistoa kymmenien, pahimmillaan satojen sivujen edestä. (Ja kyllä, olen lukenut myös äärettömän hyviä 500-sivuisia kirjoja.)

Osin pituutensa vuoksi elokuun puolivälissä lainasin kirjastosta Daniela Krienin esikoisromaanin Vielä joskus kerromme kaiken (suom. Ilona Nykyri, 2014). Kirjan kansien graafinen suunnittelu itseasiassa näytti silmissäni hieman halvalta ja oli silkkaa tuuria että tulin edes ottaneeni opusta käteeni. Kyseessä on kuitenkin pienen omakustanteen sijaan Gummeruksen julkaisema suomennos muutaman vuoden takaisesti saksalaishitistä.

Ollaan kuumeisessa kesässä 1990. Itä-Saksa. 16-vuotias Maria elelee pienessä maalaiskylässä ja on asettunut asumaan poikaystävänsä Johanneksen perheen maatilalle. Enimmäkseen hän lukee Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, mutta siinä sivussa hän opettelee kokkaamaan ja menee rakastumaan naapuritilan erokkoluonteiseen ja äkkipikaiseen 40-vuotiaaseen Henneriin.

Krien kirjoittaa selkeitä lauseita, ja tarina rullaa, vaikka tavallaan yhtään mitään ei tapahdu. Pohjalla kuitenkin kulkee tiivistyvä vire siitä, mihin Marian ja Hennerin (lähes) pedofiilinen suhde voi edetä. Samaan aikaan Johannes innostuu valokuvauksesta eikä paljon muuta enää huomaakaan. Itä- ja Länsi-Saksan yhdistyminen häämöttää.

Nyt juonipaljastuksia ja sitä enemmän mielipiteitä:

Lopulta kirjaa on jäljellä 3 sivua ja suuri loppuräjähdys ja käänne on edelleen tapahtumatta. Kolmessa sivussa tapahtuu valtava käänne ja selvitetään, mitä sitten tapahtui. Tämä on luultavasti maailmanhistorian toiseksi huonoin loppuratkaisu sitten Serranon perheen viimeisen jakson. Loppuiko Krienilta yhtäkkiä virta näppäimistöstä? Tyhjenikö pää? Deadline tuli eteen liian nopeasti? Kirja oli tähän saakka ihan ookoo, mutta ääliömäinen ja lukijaa täydellisesti aliarvioiva lopetus alensi kirjan kuvaa mielessäni kovasti. No, jos haluat lukea kohtuullisen kirjan huonolla lopulla, lue tämä.

Noh noh. Ilmeisesti koko maailma ei ole kanssani samaa mieltä, sillä kirjasta ollaan esimerkiksi kuvaamassa elokuvaa ja se on ollut jonkun sortin menestys ainakin Saksassa, Goodreadsissa arvioiden keskiarvo on hyvä. Maalaiselämän kuvaajana ja DDR:n lopunaikojen tulkkina kirja onkin melko pätevä. Mutta huonon lopetuksen lisäksi minulle ongelmaksi muodostui muun muassa se, etten pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Mielestäni kaikki toimivat suurimman aikaa typerästi ja jotenkin sokeina. Marian ja Hennerin suhdetta en ymmärtänyt juuri ollenkaan, mikä osaltaan saattoi johtua kuvailun ja syventämisen sijaan neutraalista eteenpäin jolkottavasti tarinoinnista koostuvasta kerrontatyylistä.

Ehkä olisi pitänyt luottaa mielikuvaani huonosta kirjan kannesta, mutta toisaalta on virkistävää lukea kaikenlaista kirjallisuutta.

Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Kirjailija: Mary Ann Shaffer & Annie Barrows
Teos: Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville

Otava, Seven-pokkari
298s.
Alkuteos: The Guernsey Literary and Potato Peel Pie Society (2008)
Suomentaja: Jaana Kapari-Jatta (suom. 2010)



Mistä kertoo?

Kirjallinen piiri -romaani liian pitkine nimineen on jo jokusen vuoden vanha teos.  Kirjemuoto piti minut siitä loitolla melko pitkään, mutta tänä kesänä sain teoksen viimein luettua. Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville on kepeää luettavaa, joka vie lukijansa toisen maailmansodan tuntumaan kirjemuodossa.

Kirjan alussa englantilainen kirjailija-kirjoittaja Juliet saa kirjeen Kanaalisaarilta. Kirjeen myötä alkaa kirjeenvaihto, ja Juliet saa kuulla yhden jos toisenkin tarinan Guernseyn saaren saksalaismiehityksen ajalta. Juliet päättää matkustaa saarelle itsekin ja ottaa saarten sodanaikaisen elämän tulevan kirjansa aiheeksi. Vastaanotto on lämmin ja ystävyyksiä ja rakkautta on ilmassa.

Mitä mieltä olin?

Kirjeromaani on haastava laji. Valitettavasti kirjallinen piiri olisi mielestäni toiminut paremmin aivan tavallisena romaanina. Kirjemuoto tekee kirjasta, varsinkin alussa, hieman sekavan ja vaikeasti seurattavan, kun kirjeiden kirjoittajia on niin paljon. Samalla tuntuu, ettei kirjailija ole ottanut huomioon asioita, jotka kirjeromaanissa ovat aivan olennaisia. Ensinnäkin eri kirjoittajien äänet ja kirjoitustyylit ovat tosielämässä erilaisia, joten voisivat ne olla sitä romaanissakin. Sen sijaan lähes kaikkien kirjeiden kirjoittajien tyyli on sarkastinen ja nokkela. Muutenkin muutamilla hahmoilla on samanlainen tapa ilmaista itseään. Mielestäni se on erittäin epärealistista. Jos itse ajattelen, että suunnilleen kuka tahansa tavallinen 1940-luvulla elävä ihminen kirjoittaa ylös kokemuksiaan sodan ja miehityksen ajalta, olisi luvassa etupäässä päälauseita, tavanomaisuutta, yksinkertaista kieltä. Ei niinkään leikittelyä hauskoilla sanoilla ja suuria kirjallisia lahjakkuuksia, ainakaan ihan kaikkien osalta. 

Lukuisissa kirjan kirjeissä lisäksi kuvataan tapahtumia hyvinkin romaanimaisessa hengessä, ja kirjeissä tuodaan esiin asioita, joita kirjeissä ei oikeasti tuotaisi. Esimerkiksi Juliet kirjoittaa ystävälleen Sidneylle kiitoksen tämän lahjoista, kuvaillen tarkasti mitä nämä lahjat ovat. Kyllähän Sidney vallan hyvin tiesi, mitä hän oli Julietille lähettänyt, joten kuvailu ei tosielämän kirjeessä olisi muuta kuin järjetöntä. Näistä syistä en olisi tehnyt kirjasta kirjeromaania, jos se olisi lähtenyt omasta kynästäni - tai olisin tehnyt siitä genressään paremman.

Muutoin kirjan tarina etenee jouhevasti, ja Kirjallinen piiri on sota-aiheestaan huolimatta kepeä ja viihdyttävä lukukokemus. Jollei niinkään kiinnitä huomiota kirjan ongelmiin kirjeromaanina, on romaani oivaa kesä- (tai minkä tahansa vuodenajan) luettavaa, kun haluat lukea mukavalla ja hyvällä kielellä kirjoitetun romaanin, joka ei jää mieltä liian pitkäksi aikaa vaivaamaan. Juoni on jokseenkin ennalta-arvattava, mutta tämän sarjan romaaneissa useimmiten on, ja tietysti se tuo myös tyytyväisyyden tunnetta lukijalle, kun loppu ei ole surullinen tai jää avoimeksi. Tavallaan kirjan kohdalla siis saa mitä tilaa. 

Omalta osaltani tämä oli myös ensimmäinen kerta, kun luin mitään liittyen Kanaalisaarten historiaan. En edes tiennyt, että saaret olivat saksalaismiehitettyjä toisen maailmansodan aikana! Tässäkin mielessä tämä oli kiva lukukokemus.

Arvioni: 3/5

Maailman suloisin keittokirja

Olen vähän lääpälläni suloisiin, söpöihin ja kauniisiin asioihin. En kaikkeen, mutta erityisesti, jos mukana on retroa tai vintagea. Vanhan ajan tuntu viehättää, vaikka asia tai esine olisi uusikin. Juuri siihen rakoseen on iskenyt Petra Tandefeltin leivontakirja Nallerouva Hunajapurkin Herkkukirja - Nostalgisia leluja ja reseptejä (Tammi 2012, 2. painos).

Tutustuin kirjaan ensimmäisen kerran noin vuosi sitten, kun äitini löysi kirjan kirja-aleista. Joskus viime talvena, vai olisiko ollut jo viime syksynä, bongasin itse kirjan Suomalaisen kirjakaupan aleista, enkä voinut olla hankkimatta kirjaa. Tunnelmallinen kirja on täydellinen selailukirja, ja minun on tunnustettava, etten ole koskaan leiponut kirjan ohjeiden mukaan, vaikka ideoita olenkin ohjeista hakenut. Uskon vakaasti, että kirjan ohjeetkin ovat erinomaisia!

Herkkukirja ei ole vain leivontakirja tai keittokirja, vaan se esittelee myös vanhoja leluja. Tandefelt on Suomen Lelumuseon johtaja ja hänen asiantuntevassa huomassaan kirja sisältää paljon tietoa menneen maailman leluista. Jokainen herkku on liitetty johonkin vanhaan leikkiesineeseen todella ihastuttavin kuvin ja suurelta osin myös tarinoin. Kuvituksen lelut ovat Lelumuseon kokoelmista.

Kirjan ohjeet on jaettu neljälle vuodenajalle. Syksyllä tehdään kasvispiirakoita, talvella tuhteja kakkuja, kesällä herkkuja hedelmistä ja marjoista. Suuri osa leluista on sellaisia, etteivät ne minulle 1980-luvulla syntyneenä ole lainkaan tuttuja, mutta suloisia ne ovat sitäkin enemmän. Mukana on niin vanhoja muuminukkeja kuin myös nallekarhuja, paperinukkeja, posliininukkeja, rakennuspalikoita ja kiiltokuviakin. Lelumuseon lelut ovat 1800-luvulta 1960-luvulle, ja samalta ajalta siis myös kirjan esittelemät lelut.

Kuvat ovat nostalgisia, ja niin ovat ohjeetkin, sillä ne ovat pitkäti klassikkoleivonnaisia ja -herkkuja. Perunaleivoksia, piirakoita, keksejä, kakkuja ja niin edelleen.

Kirja on kuuluu ehdottomasti niihin, joista en kirjahyllystäni luopuisi. Palaan siihen aika ajoin, kuvia on niin ihana selailla, ja useamman reseptin kokeiluakin olen kyllä miettinyt, mutta leivottua tulee ylipäätään niin harvoin.

Lelumuseo voisi olla yksi näkemisen arvoinen kohde jollakin Helsingin-reissulla. Nettisivujensa mukaan "Museo toimii edelleen yksityisenä toiminimenä, eikä se nauti yhteiskunnan tai minkään muunkaan instanssin taloudellista tukea. Lelumuseossa vierailee noin 20.000 kävijää vuosittain. Lelumuseolla kuin myös sen Samovaaribaarillakin on uskollisia kanta-asiakkaita ympäri maailmaa."

Magee: The Undertaking (Sopimus)

Toinen maailmansota ja erityisesti natsi-Saksa ovat myyviä aiheita. Natseja käsittelevät luennot täyttyvät yliopistolla äärimmilleen, julmuudet myyvät populaareja historiateoksia, lukuisissa elokuvissa seurataan, miten mestarillisen oikeamieliset jenkit voittavat natsit.

Vaan mitä saksalaiset itse ajattelivat ja kokivat eläessään kolmannessa valtakunnassa? Varsin usein kirjat ja muut teokset ovat käsitelleet juutalaisia, Anne Frankin päiväkirjat siitä luultavasti tunnetuimpana osoituksena. Yläasteikäisenä seurasin itse isäni kanssa Viktor Klempererin, juutalaismiehen, päiväkirjojen (Haluan todistaa) pohjalta tehtyä televisiosarjaa. Roman Polaskin ohjaama Pianisti-elokuva (2002), kuten myös Steven Spielbergin Schindlerin lista (1993) ovat koko läntisen maailman tuntemia elokuvia nimenomaan juutalaisten kohtaloista toisen maailmansodan aikana. Pianisti sai kolme Oscaria sekä Baftan ja Kultaisen palmun (joitain mainitakseni), Schindlerin lista seitsemän Oscaria. Koko ihmiskuntaa liikuttavia suuria aiheita.

Viime vuosina on viimein päästy historiankäsittelyssä niin pitkälle, että myös tavallisten saksalaisten elämä natsi-Saksassa on tullut käsittelyyn niin liikkuvassa kuvassa kuin kirjoissakin. Viime vuonna Yle esitti (ja tänä kesänä uusintaesitti) kerrassaan täydellisen saksalaisen 3-osaisen minisarjan Sodan sukupolvi (Unsere Mutter, Unsere Väter). Se kertoi viiden saksalaisen nuoren elämästä sodan aikana. Ideana oli se, että päähenkilöt olivat kovin tavallisia - siis, sarjan nimenkin mukaisesti, kuin kenen tahansa äitejä, isiä, isoäitejä, isoisiä. Millaista sota siis saattoi olla juuri minun sukulaisilleni? Miten kenestä tahansa voi tulla natsi, julma, mitä sota tekee ihmiselle?

Audrey Mageen esikoisromaani The Undertaking (2013) osuu samaan saumaan. Sen päähenkilöt ovat Katharina ja Peter, jotka solmivat 1940-luvun alussa avioliiton tapaamatta sitä ennen koskaan toisiaan. Avioliiton kautta Peter saa viikon lomaa rintamalta ja Katharina leskeneläkkeen, jos Peter kaatuu. Viikon "kuherruskuukauden" aikana he ihastuvat toisiinsa ja heidän poikansa saa alun. Saksa etenee ryminällä itärintamalla kaadettuaan Ranskan miltei päivissä.

Mutta kuten niin moni muukin, myös Hitlerin Saksa kaatuu Venäjään.  Sota kulkee kohti vääjäämätöntä lopputulostaan ja Saksan tappiota. Pitkälti dialogipainotteinen ja toteavan realistiseen tyyliin kirjoitettu romaani kuvaa hienosti ja yksinkertaisesti sodan todellisuutta ja kamaluutta. Peterin juuttuessa Stalingradin taisteluun Katharinan isä herra Spinell ylenee Berliinin natsipiireissä, ja Katharinan perhe saa hetken nauttia paitsi juutalaisilta ryövätystä arvoasunnosta myös leveästä ja tyylikkäästä elämästä. Katharinan nauttiessa Berliinissä suklaajälkiruokaa Peter hiipii lumen ja 30 asteen pakkasen vuoraamassa Stalingradissa joen rantaan tappaakseen luuta ja nahkaa olevan aasin selvitäkseen nälästä seuraavaan päivään.

Stalingradin taistelua pidetään toisen maailmansodan käännekohtana. Hävittyään taistelun talvella 1943 natsi-Saksa ei enää saavuttanut yhtään merkittävää sotavoittoa ja sadat tuhannet miehet menettivät henkensä, erityisesti Stalingradin hyytävän kylmän talven vuoksi. Saksalaisten huoltoreitit katkesivat ja päällystö lennätettiin rintamalta pois. Ne, jotka eivät olleet vielä kuolleet, antautuivat neuvostoliittolaisille ja jäivät sotavangeiksi. 

Erityisesti romaanin dialogeissa päästään asian ytimeen, sillä Katharina on asioita kyseenalaistavaa sorttia, ainakin sodan lähestyessä loppuaan. Hänen keskustelunsa isänsä kanssa tuovat lukijan eteen liudan kysymyksiä, joita lukija ei pääse pakoon. Onko saksalaisia ja venäläisiä vertaillessa joku toista parempi tai pahempi? Mikä oikeuttaa sodan? Kenen maalla ollaan?

Luin kirjan englanniksi, koska kirjan suomennosta (Sopimus, suom. 2015) ei ole kirjastossa koskaan paikalla. En käytännössä ikinä lue romaaneja englanniksi, mutta tämä kirja ehkäpä käänsi kelkkani sen suhteen, englanniksi lukeminen oli ihan mukavaa hommaa. Suomennoksesta en tiedä, mutta The Undertaking ainakin oli nautittavaa, joskin karua ja pakoin (inho)realistista kerrontaa suurista kysymyksistä: sodasta, kuolemasta, rakkaudesta, oikeutuksesta.

Suosittelen, tämä oli parhaimpia tänä vuonna lukeamiani kirjoja!

Kirjeitä saarelta

Elspeth Dunn on 24-vuotias runoilija, joka pelkää vettä, eikä uskalla poistua kotisaareltaan Skyelta. Kallioiset rannat, katon korjaaminen ja lampaat ovat hänen maisemansa. Eräänä kevätpäivänä vuonna 1912 hän saa kirjeen Yhdysvalloista nuorimies Davidilta, joka ilmoittaa ihailevansa suuresti rouva Dunnin runoja. 

Tästä alkaa kirjeenvaihto, joka muuttuu aikaa myöten rakkaudeksi, jonka vuoksi Elspethin on uskaltauduttava lähtemään kotisaareltaan. Tulee sota, joka sekä tuo Elspethin ja Davidin yhteen että myös erottaa heidät.

1940-luvulla Elspethin tytär haluaa selvittää, millainen hänen sukunsa on, ja mikä on saanut hänen äitinsä vaikenemaan menneisyydestään. Apuna on lähinnä yksi mystinen kirje, jonka joku Dave on kirjoittanut jollekulle Suelle suuren sodan aikana. 

Jessica Brockmolen kirja on muodoltaan kirjeromaani, kenties ensimmäinen koskaan lukemani tästä genrestä. Kirja on paitsi rakkaustarina, myös nykyisin niin yleinen kuvaus siitä, kuinka salaisuudet ja väärinkäsitykset vievät ihmisiä eri suuntiin, jopa vuosikymmenten ajaksi. Kuinka helpommalla voisi päästä, jos olisi rehellinen ja aukaisisi suunsa oikealla hetkellä.

Kirjeitä saarelta -romaanin luki nopeasti erityisesti muotonsa vuoksi: minuun ainakin vetoavat lyhyet luvut, tai kuten tässä tapauksessa, kirjeet. Jospa luen vielä yhden, vielä yhden ja yhden... Kirja ei sinänsä tarjoa mitää uutta. On 1900-luvun historiaa ja sotaa, on rakkautta, jonka tielle kehkeytyy kivireellinen esteitä. On vaiettuja kohtaloita ja väärinkäsityksiä. Omassa genressään - ja miksei laajemminkin ihan vain nykyromaanien genressä - kirja oli mukavaa, koskettavaakin luettavaa. Minulla itselläni lienee ollut jonkinlainen herkkä kausi menossa, sillä kirjan viimeisten sivujen kohdalla itkeä vollotin järjettömästi. Jokin Davidin ja Elspethin tarinassa onnistui koskettamaan minua erittäin syvältä. En viitsi paljastaa enempää, jos haluat lukea kirjan!

Koskettavuudessaan kirja oli erinomainen, ja ne puutteet, jotka siitä mieleen tulevat, ovat melko pieniä. Kun kerran kirjeromaanista on kyse, niin mieleen tulee lähinnä se, että toivoisi eri kirjeiden kirjoittajien äänien olevan erilaisia. Tässä kirjassa tuntui kuitenkin kuuluvan vain yksi tyyli, oletettavasti Jessica Brockmolen ja suomentaja Marja Helasen ääni. Kirja tarjosi juonessaan kuitenkin ihan kiitettävän määrän käänteitä, eikä tarina näin ollen ollut niin ennalta-arvattava, kuin mitä etukäteen (ja vielä alkupuolta lukiessani) otaksuin.

Suosittelen sinulle, jos pidät historiallisista romaaneista, Skotlannin sateisista rannoista ja rakkaustarinoista!

Yksi kappale sopii tähän kirjaan täydellisesti. Tim Rosenthalin It's ok. Kappale on erittäin haikeankaunis muutenkin, joten itkuvaroitus, erityisesti yhdessä Kirjeitä saarelta -kirjan kanssa nautittuna.

Jessica Brockmole: Kirjeitä saarelta. Bazar 2015. Suomentanut Marja Helanen.

Alkuteos Letters from Skye, 2013.

Kuin jokin päättyisi: Historian tulkinnoista

"Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden."

Talvella luin brittikirjailija Julian Barnesin palkitun teoksen Kuin jokin päättyisi. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun kuulin hänen nimensä ja luin hänen teoksiaan. Barnes tuli vastaan kirjastossa ihan sattumalta. Takakansi kuulosti kiinnostavalta, enkä pannut pahakseni sitäkään, että Kuin jokin päättyisi -teoksessa on vain 157 sivua. Mutta 157 erittäin hyvää sivua.

Kuin jokin päättyisi kertoo Tonysta, jonka ystäväpiiriin lukeutuu kouluaikoina vakava ja fiksu Adrian. Elämä vie heitä eri suuntiin, Tony seurustelee Veronican kanssa. Vuosien kuluttua Tony ja Veronica ovat eronneet, kun taas Veronica ja Adrian ovat löytäneet toisensa.

Kymmenien vuosien kuluttua Tony saa Veronican äidiltä pienen perinnön. Sen valossa menneisyys alkaa näyttäytyä aivan uudessa valossa.

"Tässä oli yksi ero meidän kolmen ja uuden ystävämme välillä. Me irvailimme paitsi milloin olimme vakavissamme. Hän oli vakavissaan, paitsi milloin irvaili."

Teoksen tarina on mielenkiintoinen, mutta kaikkien miellyttävintä ja kiinnostavinta tässä kirjassa oli se, miten Barnes pohtii muistamisen ja historian tematiikkaa. Kirjassa on lukuisia hienoja ajatuksia, joita kirjasin ylöskin.

"Eikö voisi ajatella, että koko kysymys vastuun sälyttämisestä on eräänlainen väistöliike? Syytetään yksilöä ja kaikki muut puhdistuvat. Tai syytetään historiallista prosessia, jolloin yksilöt vapautuvat vastuusta. Tai kaikki on anarkistista kaaosta, samoin seurauksin. Minusta näyttää että on -- oli -- ketju yksilöllisiä vastuita, jotka kaikki olivat tarpeen, mutta ketju ei ole niin pitkä, että eri renkaat voivat kieltäytyä vastuusta ja syyttää muita renkaita. Mutta ehkä haluni sälyttää vastuu näin on enemmänkin heijastus omasta mielenlaadustani kuin pätevä analyysi siitä mitä tapahtui. Tämähän on yksi historian keskeisistä ongelmista, eikö totta? Kysymys siitä, tulkitaanko subjektiivisesti vai objektiivisesti, kysymys siitä, että meille tarjottavan version ymmärtämiseksi on tunnettava historioitsijan oma historia."

Kirjan esittämät kysymykset ja ajatukset historiasta ja muistista ovat olleet mielessäni jo ennen tämän romaanin lukemista. Olenhan historioitsija, joten aika ajoin käyn kamppailua sen kanssa, mitä me nykyhetken ihmiset voimme menneisyydestä todella saada selville, miten voimme mennyttä ymmärtää ja niin edelleen.

Muistiin ja muistamiseen liittyvät kysymykset ovat tulleet mieleeni erityisesti Nuoruusdisko-blogini kautta. Mitä muistan 90-luvusta, mitkä muistikuvani ovat yhtä sen kanssa mitä tapahtui todella, mitkä muistikuvat ovat vääriä, ajan muokkaamia? Miten hyvin muistini pitää yhtä sen kanssa, millainen 90-luku minulle oli? Samoja voi kuka tahansa kysyä omasta menneisyydestään ja lapsuudestaan. Eikä minulla oli kysymyksiin yksiselitteisiä vastauksia. Muistan jotain, paljon on unohtunut, ja kuvani perustuu siihen, minkä muistan. Vaikka elin ajan aivan itse!

Hirvosen Kun aika loppuu

Elina Hirvosen kolmas romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) on ollut paljon esillä, sitä on luettu blogeissa, siitä on puhuttu Aamu-tv:ssä ja Hirvosen haastatteluja on ollut monissa medioissa. Kirjastojen varausjonot ovat pitkät. Menestysteos siis!

Itse sain, kiitos ystäväni, kirjan luettavakseni viime viikolla ja Kun aika loppuu muodostui viikonloppulukemiseksi. Oli todella mukavaa lukea kirja, jonka luki nopeasti. 

Hirvonen kirjoittaa lähitulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassaan isoista teemoista. Ilmastonmuutos, maapallon ja ihmisten tulevaisuus, ympäristö, vanhemman ja lapsen suhde, vanhemman vastuu lapsestaan, syrjäytyminen, radikalisoituminen. Etäisyys ihmisten välillä. Päähenkilöitä on kolme: keski-ikäinen Laura on ilmastonmuutoksen asiantuntija. Hänen tyttärensä Aava tekee kehitysyhteistyötä lääkärinä Afrikassa. Lauran poika Aslak on koko elämänsä ollut enemmän sivu- kuin pääosassa. Kalmankalpea, syrjäytynyt poika löytää netistä jutteluseuraa ja ryhtyy äärimmäiseen tekoon, ampumaan ihmisiä Lasipalatsin katolta.

Radikalisoituminen ja erityisesti vanhemman tunnot oman lapsensa kohtalosta ovat tuttuja aiheita kaunokirjallisuudessakin. Viime vuonna Finlandian voittanut Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät pureutui Hirvosen tavoin teemaan ja lähitulevaisuuden kuvaukseen. Lionel Shriver pohtii jo jokusen vuoden takaisessa romaanissaan Poikani Kevin aivan samoja kysymyksiä: mikä on vanhemman vastuu? Olisiko teko ollut estettävissä? Poikani Kevin voitti vuonna 2005 Orange-palkinnon ja siitä on tehty myös elokuva.

Erityisesti Valtoseen ei Kun aika loppuu -romaani oikein voi olla vertaamatta. Ne ovat erilaisia ja samanlaisia. Teemat ovat samat, mutta Hirvonen kirjoittaa tiivistä kaunista lausetta Valtosen sujuvan, mutta ajoittain liikaan jaaritteluun taipuvan tyylin rinnalla. Lisäksi näiden kirjojen tulevaisuuskuvaukset ovat hyvin erilaisia: Hirvonen mainitsee joitain kertoja muun muassa pakolaisongelman pahenemisen ja ilmastonmuutoksen etenemisen, mutta Valtosen tulevaisuus on arkipäiväisempää, erityisesti kehittyneen teknologian kuvausta. Hirvosen tulevaisuuskuvaus jää näin ollen melkolailla ulkokultaiseksi, kuin hän olisi ajoittain muistanut, että tulevaisuuteen sijoittuvassa kirjassa kannattaa jossain kohtaa mainita jotain tulevaisuudesta, Valtosella tulevaisuus on kokonaisvaltaisesti läsnä.

Odotin Hirvosen kirjalta paljon, ja nopeaa ja miellyttävää sen lukeminen olikin. Lopulta kirja ei kuitenkaan onnistunut koskettamaan minua. Hahmot olivat melko odotettavan kaltaisia - esimerkiksi Aslak oli varsin stereotyyppinen syrjäytynyt terrori-iskunuori, toisenlainen hahmo olisi ollut kiinnostavampi. Elina Hirvosella oli teoksessaan kasassa todella kiinnostavat aiheet, niistä olisi varmasti saanut aikaiseksi vaikka mitä. Nyt niistä on kirjoitettu kirja, jonka suurin ansio on mielestäni hyvä, kirkas ja nokkela kieli.

Saaressa kaikki hyvin

Mari, ristimänimeltään Maria Autere, viettää 1960-luvulla lapsuutensa kesiä isovanhempiensa luona ruotsinkielisessä saaristossa. Isoisä haastaa itäsuomalaista murretta, tarmokas isoäiti laittaa maitokiisseliä. Serkut vanhempineen ovat osa helteistä maisemaa. Marin taiteilijavanhemmat eivät niinkään. Isovanhempien kanssa kolmisiin Euroopan halki Espanjaan taitettu automatka kruunaa lapsuuden ja kolmikon läheiset välit.

Mutta eräänä kesäpäivänä isoäiti lähtee uimaan eikä enää palaa. Lapsuuden kultaiset kesät ovat auttamattomasti ohi. Mitä isoäidille kävi, oliko hän aikeissa jättää isoisän, mitä tapahtui lasten silmien ulkopuolella? Mari kasvaa ja tulee teini-ikään, rakas isoisä rinnallaan. Hautajaisissa istutaan usein, pastori Paavo Nieminen, rippikoulukesän rakkaus, lohduttaa.

Elina Halttusen vuonna 2009 julkaistu esikoisromaani Saaressa kaikki hyvin on kaikkea sitä, mitä hyvältä kesälomakirjalta voi vaatia: sujuvaa kerrontaa, mieleenpainuvia henkilöhahmoja, aurinkoista saaristoa laineiden kimalluksineen, ihmiselämää, jota kukaan ei osaa ennalta aavistaa. Halttusen romaani ei ole suuri klassikko, hätinä tunnettu, vaikka se on miellyttävää, jopa koukuttavaa luettavaa. Lapsuuskuvauksien fanina olin vakuuttunut Halttusen Marista, josta piirtyi aito, uskottava ja kiinnostava kirjallinen hahmo. Miksi hänen isovanhempansa adoptoivat hänet ja antavat hänelle uuden sukunimen? Rakastavatko hänen isovanhempansa Oskar ja Catharina todella toisinaan? Miten tarina olisi jatkunut, jos isoäiti ei olisi kadonnut?

"Vaikenin ja mietin, kuinka paljon me lapset olimme nähneet ja kuulleet siinä talossa, eivätkä isot ihmiset olleet käsittäneet sitä. Kuinka me huonekalujen ja puitten varjoissa, puskissa, komeroitten nurkissa tai vaan ollessamme nukkuvinamme olimme olleet kaiken aikaan läsnä ja aistineet sävyjä ja tuntoja pienillä sarvillamme, yhdistelleet lauseen puolikkaita, katseita ja kaikkea sitä, mikä sanottiin kiertoilmaisuin tai mikä jätettiin kokonaan sanomatta tai edes vastaamatta."

Elina Halttunen tunnetaan etupäässä televisio- ja teatterimaailmasta. Hän on esimerkiksi käsikirjoittanut 1990-luvun supersuositut Blondi tuli taloon sekä Ihmeidentekijät -sarjat.

Saaressa kaikki hyvin toi vahvasti mieleen sellaisia romaaneja kuin

* Laura Honkasalo: Sinun lapsesi eivät ole sinun

* Pirkko Saisio: Pienin yhteinen jaettava

* Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi

* Tove Jansson: Kesäkirja

1920-luvun Melbourne ja Neiti Fisherin etsivätoimisto

TV1:n arki-iltojen ohjelmapaikka viidestä kuuteen on yksi kanavan suosituimpia, ja tuo ohjelmapaikka on omistettu ulkomaisille tv-sarjoille, jotka sopivat kaikenikäisille. Viiden uutisten jälkeen on nähty muun muassa sellaisia sarjoja kuin Sydämen asialla, Doc Martin sekä Isä Brown ja hänen laumansa. Loistavan ohjelmapaikan ja laadukkaiden sarjojen yhdistelmä on tietysti mahtava asia. Itse en ole Sydämen asiallasta tai Doc Martinista koskaan innostunut, mutta keväällä tullut Isä Brown vei mukanaan.

Ja vielä kiehtovampi on tämä nykyinen sarja, Neiti Fisherin etsivätoimisto. Sarja perustuu Kerry Greenwoodin kirjasarjaan, jota ei ole suomennettu. Australialaissarja sijoittuu 1920-luvun lopun Melbourneen. Murhia tietysti tapahtuu, ja neiti Fisher näitä tapauksia etsivän roolissa selvittää. Nämä rikokset ovat yksi osa sarjaa, mutta minä olen rakastunut sarjaan muista syistä. 

Rikoksien selvittelyn ja etsivyyden takana on Essie Davisin näyttelemä Phryne Fisher. Feministi, rohkea, kaunis ja oikeudenmukainen nainen. Miehet rakastuvat häneen ja hänen lukuisissa romansseissaan on paljon modernia maailmaa. Lisäksi hän on aina naisten ja oikeudenmukaisuuden puolella; monella tapaa hän on samantyyppinen hahmo, kuin lukuissa sarjoissa on nähty mieshahmona - erittäin itsenäinen, erittäin viehättävä, erittäin rohkea ja erittäin älykäs. Hän on siis kerrassaan lumoava hahmo! Ja niin ovat muutkin pysyvät hahmot. Neiti Fisherin ja komisario Jack Robinsonin välillä kipinöi heti ensimmäisestä jaksosta saakka, ja oma lukunsa ovat tietysti Fisherin apuri Dorothy sekä Robinsonin "oppipoika" Hugh - kaksi nuorta ihastunutta, joiden välillä on lähinnä se, että toinen on katolinen ja toinen protestantti.

Melbournen maisemia sarjassa ei juuri päästä katselemaan, mutta muuta visuaalisuutta Neiti Fisherin etsivätoimistossa kyllä riittää. Ennen muuta 1920-luku huokuu katsojan silmille vaatteissa, varsinkin Phryne Fisherin upeissa puvuissa, joita tuskin nähdään samaa kahdesti. Sarja on saanut minut jollain kutkuttavalla tavalla kaipaamaan 1920-luvulle (vaikka olenkin syntynyt 60 vuotta sen ajan jälkeen, johon sarja sijoittuu) ja 1920-luvun muoti hivelee omaa silmääni.

Sarjan kolmatta, ilmeisesti viimeistä, kautta esitetään parhaillaan Australiassa. Suomessa neiti Fisherin ja hänen kumppaniensa vaiheita perin rikollisessa Melbournessa seurataan Suomessa elokuun kuudenteen päivään saakka, eli kaikki kolme kautta. Tässä mielessä saamme siis nähdä kolmannen kauden jaksot aivan uunituoreina! Kiitos Ylelle tästä, tykkään.

Neiti Fisherin etsivätoimisto, TV1 ma-pe klo 17.05, uusinnat seuraavana aamupäivänä klo 10. Areenassa 7 päivää ensiesityksestä.

Tilannekatsaus lukuhaasteeseen

Lukuisten lukijoiden ja kirjablogien tapaan minäkin olen ottanut osaa Helmetin Kirjan vuoden 2015 lukuhaasteeseen. Siinä on siis tarkoitus lukea 50 (tai oikeastaan 52) kirjaa, joille on erilaisia määreitä. Yhtenä ideana on lukea sellaista, mitä ei yleensä lukisi, ja muutama sellainen teos on omallenikin kohdalle osunut. Pääosin olen kuitenkin lukenut sellaista, mitä muutenkin - samalla olen kyllä pitänyt haasteen mielessäni aina, kun olen ollut kirjastossa etsimässä luettavaa. Toistaiseksi kaikki tänä vuonna lukemani teokset ovat solahtaneet mukavasti osaksi haastetta. Muutamassa kohdassa olen ehkä venyttänyt määreitä omaksi edukseni, mutta sillä tuskin on mitään väliä, kun omaksi ilokseni täällä lueskelen.

Tässä tämän hetkinen tilanne - yli 30 kirjaa on jo suoritettu!


1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin

Rhidian Brook: Talo Elben rannalla (tammikuu)

2. Kirja, josta on tehty elokuva

Heidi Köngäs: Hyväntekijä (helmikuu)

3- Vuonna 2015 julkaistu kirja 

Tiina Laitila-Kälvemark: Karkulahti (helmikuu)

4. Kirja, jonka kirjoittaja oli alle 25-vuotias, kun kirja julkaistiin 

Timo K. Mukka: Tabu (maaliskuu)

5. Kirja, jonka henkilöistä kaikki eivät ole ihmisiä

Pajtim  Statovci: Kissani Jugoslavia (huhtikuu)

6. Kirja, jonka nimi on yksi sana

Juha Itkonen: Ajo (huhtikuu)

7. Novellikokoelma 

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu (kesäkuu)

10. Suositun kirjailijan ensimmäinen kirja 

Donna Tartt: Jumalat juhlivat öisin (toukokuu)

11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut

Kristina Ohlsson: Varjelijat (joskus talvella)

12. Kirja, jota ystäväsi on suositeltu sinulle 

Gregoire Delacourt: Onnen koukkuja (maaliskuu)

13. Kirja, joka on voittanut merkittävän kirjallisuuspalkinnon, esim. Finlandia-palkinnon 

Julian Barnes: Kuin jokin päättyisi (voittanut Man Bookerin)

14. Tositapahtumiin pohjautuva kirja

Marjo Björk: Poika (maaliskuu)

18. Yli 100 vuotta vanha kirja 

Minna Canth: Työmiehen vaimo (maaliskuu)

19. Kirja, joka kertoo seksuaalivähemmistöön kuuluvasta henkilöstä/henkilöistä 

Michael Cunningham: Illan tullen (kesäkuu)

 
20. Kirja, jonka valitset pelkästään kannen perusteella 

Gabrielle Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias (huhtikuu)

22. Muistelmateos tai elämäkerta 

Vekkeli & Loivamaa: Unohtumaton Ansa Ikonen (kesäkuu)

23. Kirja, jonka pystyt lukemaan päivässä

Jean-Paul Didierlaurent: Lukija aamujunassa (huhtikuu)

28. Kirja, jonka nimessä on väri 

Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen (huhtikuu)

29. Kirja, jossa on taikuutta 

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat (toukokuu)

30. Sarjakuva-albumi tai -romaani 

Maikki Harjanne: Mixi ja mutsi - Salmiakkia ja selluliittia (helmikuu)

31. Elämäntaito- tai self-help-kirja

Gillespie & Warren: Kiinnostavan ihmisen käsikirja (kesäkuu)

32. Kirja, jonka tapahtumat sijoittuvat kotikaupunkiisi tai -kuntaasi 

Reijo Mäki: Kolmastoista yö (Vares-dekkari) (kesäkuu)

33. Kirja, jonka kirjoittaja ei ole kotoisin Euroopasta tai Pohjois-Amerikasta 

Kamila Shamsie: Jumala joka kivessä (maaliskuu)

34. Kirja, jonka nimessä on numero 

Laura Honkasalo: Perillä kello kuusi (kesäkuu)

38. Kirja, jonka lukemisen olet aloittanut, mutta joka on jäänyt kesken 

Siri Hustvedt: Kesä ilman miehiä (tammikuu)

40. Tulevaisuuteen sijoittuva kirja 

Vilja-Tuulia Huotarinen: Kimmel (huhtikuu)

41. Kirja, jonka kirjoittaja oli yli 65-vuotias, kun kirja julkaistiin 

Toni Morrison: Koti (toukokuu)

42. Kirja, jonka lukeminen hieman nolottaa sinua 

Hunajakukka-novellikokoelma (kesäkuu)

43. Kirja, jossa on yli 500 sivua

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät (tammikuu)

44. Klassinen rakkausromaani 

Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa (helmikuu)

46.Kirja, joka kertoo jonkin alkuperäiskansan jäsenistä tai kulttuurista, esim. saamelaiset, intiaanit tai aboriginaalit 

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset (huhtikuu)

47.Hauska kirja 

Mark Levengood: Riemujen rikkaus ja surujen summa (kesäkuu)

48. Kirja, joka kertoo henkilöstä, joka on eri sukupuolta kuin sinä

Marja-Liisa Heino: Älä tähti putoa (toukokuu)

49. Jännityskirja tai dekkari 

Jari Järvelä: Tyttö ja pommi (tammikuu)

Kesämatka Ansa Ikosen elämään

Juhannuslukemiseksi minulle valikoitui Ansa Ikosen elämäkerta Unohtumaton Ansa Ikonen, 1913-1989 (Minerva 2011). Tämä Vekkelin ja Loivamaan kirja on vuodelta 2011 ja siis varsin uusi katsaus Ikosen elämänvaiheisiin. Parisataa sivuinen kirja oli juuri sopivan lyhyt ja toisaalta painavasta asiastaan huolimatta kepeä valinta kesäkirjaksi ja elämäkerraksi.

En ole elämäkertojen suurkuluttaja. Tarkalleen ottaen tämä saattoi olla ensimmäinen koskaan lukemani elämäkerta, ja tämäkin päätyi listalleni lähinnä Kirjan vuoden lukuhaasteen vuoksi. Sillähän yksi kohta on lukea elämäkerta tai muistelmateos.

Unohtumattomassa Ansa Ikosessa kuvataan Ikosen elämä syntymästä kuolemaan. Kerronta etenee, fontti ja paperi ovat juuri sopivat ja tietysti kaksi kuvakoostetta ovat kiinnostavat. Pidän paljon vanhoista 1930-1950-lukujen suomifilmeistä, mutta Ansa Ikosen elämänvaiheet ovat aiemmin olleet minulle kaiken kaikkiaan ihan vieraat. Opinkin siis paljon uutta ja mielenkiintoista. Teos valottaa kiinnostavasti niin Ikosen elämää ennen hänen elokuvauraansa sekä toisaalta uran jälkeistä vanhuuttakin, jolloin hän tunsi olevansa maailman unohtama, ja hieman katkerakin kuva hänestä muodostuu. Köyhän lapsuuden ja vaikean vanhuuden väliin pääsee kuitenkin huikea tähtitarina, jolloin Ansa Ikonen oli muutaman vuosikymmenen ajan Suomen tunnetuin naisnäyttelijä ja lukuisat hänen elokuvansa ovat klassikkoja. Samalla kirjassa toki paneudutaan myös Ikosen yksityiselämään, perheeseen ja varsinkin suhteen alkuun näyttelijä Jalmari Rinteen kanssa.

Kirjaa tehdessään tekijät ovat haastatelleet Ikosen sukulaisia ja kollegoja, ja haastatteluiden kuvaukset antavat näille kertojille vahvan ääneen, lisäksi nämä kuvaukset luovat teokseen hyvin kotoisan tunnelman. Kerta toisensa jälkeen mainitaan myös Ansa Ikosen erinomainen keittotaito, jonka turvin Jalmari Rinteenkin kerrotaan eläneen niin vanhaksi. Jalmarihan oli Ansaa 20 vuotta vanhempi, ja tämä elikin 92-vuotiaaksi siinä, missä Ansa Ikonen ei leskenä elänyt kymmentäkään vuotta.

Kirjassa kerrataan kiinnostavasti Ansan työhistoria, mutta juuri sopivasti myös hänen yksityiselämäänsä ja aikaa ennen ja jälkeen uran. Itse olisin tavallaan kaivannut kirjaan enemmän taustoitusta muun muassa Suomen historian, kulttuurihistorian ja elokuvahistorian vaiheilla, vaikka näitä kaikkia toki sivutaankin. Toisaalta historioitsijana kyllä tiedän pitkälti sitä historiallista taustaa, jota vasten Ansan elämä tulisi sijoittaa.

Ylipäätään pidin kirjasta paljon. Se oli aivan sopivan pituinen (eli melko lyhyt) mutta silti kattava. Tämä oli sen verran hyvä elämäkertakokemus, että voisin lukea genreä lisääkin. Esimerkiksi Tauno Palon ja Matti Raninin elämäkerrat kiinnostaisivat!

Mitä lukemista kesäksi?

Hetki sitten mainostin Laura Honkasalon uutuutta Perillä kello kuusi kesäkirjaksi - sitähän se onkin, mutta termi "kesäkirja" tai "kesälukeminen" merkitsee kuitenkin eri ihmisille erilaisia kirjoja. Joillekin se on paksuja klassikoita, joita ei muulloin ehdi lukea. Joillekin se on ehdottomasti dekkareita. Kolmannelle ehkä chicklitiä eli kepeää hömppää.

Ajattelin kirjoittaa pienen suosittelulistan oivallisesta kesälukemisesta, jollet ole eri tyylilajien suhteen ihan kamalan kranttu.

Kristina Ohlssonin dekkarit

Ohlssonilta on suomennettu viisi dekkaria, joiden pääosassa on siviilinä poliisivoimissa työskentelevä Fredrika Bergmann. Sarjan ensimmäisessä osassa juonen kuljetus ei vielä ole kovin omaperäistä, mutta kirjat paranevat paranemistaan siitä eteenpäin. Työyhteisökuvaus tuntuu aidolta samoin kuin eri hahmot. Miten Ruotsissa (ja Pohjoismaissa) osataankin tehdä niin hienoja dekkareita! Tai kenties kirjat iskevät minuun siksi, että olen pohjoismaalainen.

Kenelle? Sinulle, joka haluat lukea hyviä dekkareita, jotka eivät ole liian raakoja eivätkä liian pliisuja.

Mark Levengoodin kirjoituskokoelmat

Levengood on armoitettu sanankäyttäjä, jolla on silmää elämän pienille hetkille ja ihmeellisyyksille. En voinut olla naurahtamatta useaan kertaan ääneen lukiessani hänen kokoelmaansa Riemujen rikkaus ja surujen summa (suom. 2007). Ruotsissa asuva Levengood kirjoittaa nykyhetkestä, lapsuudestaan ja kohtaamistaan ihmisistä lämmöllä ja viisaudella. Lauseissa on paljon hauskuutta ja nokkeluutta, josta toki kiitos myös suomentajalle. Kolmen neljän sivun mittaisen yksittäisen jutun ehtii lukea missä välissä tahansa.

Kenelle? Sinulle, joka kaipaat elämänviisauksia ja hauskoja pieniä juttuja.

Kjell Westön historialliset romaanit Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38

Westö on suomalaisella kirjallisuustaivaalla siitä erityinen, että hänen historialliset romaaninsa ovat aina hengästyttävän hienoja lukukokemuksia, ja hänet on myös niistä useasta palkittu (esim. Finlandia ja Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinto). Westö tarttuu kirjoissaan kovin, kovin vaikeisiin aiheisiin, eikä päästä itseään tai lukijaansa helpolla: millaista oli yksittäisen ihmisen näkökulmasta vaikkapa sisällissota, Lapuan liike tai nouseva juutalaisvastaisuus 1930-luvulla?

Kenelle? Sinulle, joka haluat sukeltaa historiaan kirjoissa, jotka ovat aitoja, surumielisiä ja paikkansa pitäviä ajankuvia. Takuuvarmoja hittejä, jotka on kirjoitettu hyvin.

Gregoire Delacourt Onnen koukkuja sekä Antoine Laurain: Punaisen muistikirjan nainen

Tässä kaksi oivallista ranskalaista noin 200-sivuista romaania. Ne eivät kerro kansanmurhista, natsien valtaannoususta tai neidoista utuisissa linnoissa, vaan sinänsä tavallisista ihmisistä, joiden tielle sattuu jotakin jännittävää: Onnen koukuissa se on hirmuinen lottovoitto, Muistikirjassa taas jäljitetään naista tämän laukun sisällön perusteella. Vähän rakkauttakin toki on mukana!

Kenelle? Sinulle, joka kaipaat luettavaksi jotain vähän kevyempää ja lyhyempää kirjaa, muttet ihan Himoshoppaajaa kuitenkaan.

Markus Zusak: Kirjavaras

Kirjavaras on kuvaus lapsuudesta toisen maailmansodan aikaisessa Saksassa. Kerronta etenee mutkattomasti, kirjan hahmoista tulee lukijoille läheisiä ja jännitystä on aivan riittämiin. Orvoksi jäävä Liesel-tyttö joutuu muuttamaan Himmelstrasselle vanhemman pariskunnan luo. Hän pelaa jalkapalloa, alkaa varastaa kirjoja ja lukea niitä kellarissa piilottelevalle juutalaismiehelle. Tämä kirja kävi sydämeeni ja oli mukaansatempaava ja traaginen ja erittäin hyvä lukukokemus.

Kenelle? Sinulle, joka haluat lukea erittäin hyvän natsi-Saksaan ja maailmansodan kotirintamaan sijoittuvan kirjan.

Naisia kesän 1966 Helsingissä

Laura Honkasalon vasta julkaistu uusin romaani Perillä kello kuusi (Otava 2015) vie lukijan kesään 1966. Maailma muuttuu kovaa vauhtia, ja uuden ajan kynnyksellä eri sukupolvien naiset etsivät tapaansa olla maailmassa.

Kirja kertoo saman suvun kolmesta eri sukupolven naisesta. Vuokko on 39-vuotias kotirouva, jonka nuorena saadut lapset ovat jo miltei aikuisia ja aviomies Risto lähinnä viihdyttää rakennusbisnestyössään vieraita. Laimentunut avioliitto saa kilpailijan, kun Vuokko tapaa itseään toistakymmentä vuotta nuoremman komean Martin. Aune on Vuokon miehen Riston täti. Vanhaksi piiaksi jäänyt Aune on uskonnollinen, väritön ja mauton sihteeri lakifirmassa. Ystävystyminen Vuokon tyttären Piitun kanssa osoittautuu käänteen tekeväksi, samoin kuin elämän ensimmäinen ulkomaanmatka Kanariansaarille. Piitu leikkaa hiuksen Twiggy-tyyliin, vaatii miesten ja naisten tasa-arvoa ja kävelee kuumeisen Helsingin kaduilla paljain jaloin.

Kirja alkaa verkkaisesti, mutta vie nopeasti lukijan mennessään. Kirja on painava ja kepeä samaan aikaan. Honkasalon suuret teemat liittyvät naisten asemaan sekä mahdollisuuteen muuttaa omaa elämää. Kerronta on sujuvaa ja erityisesti Helsingin ja 1960-luvun kuvaus ovat kiehtovia. Se, että Honkasalo itse harrastaa muun muassa vaatteiden ja muodin historiaa, paistaa läpi kiinnostavasti. Lukija on kesän 1966 Helsingissä kiinnostavalla ja aidon tuntuisella aikamatkalla, vaikka ainakin tämä lukija on syntynyt vasta 1980-luvulla. Kirja on siitäkin miellyttävä ja kepeä, ettei sen sivuilla ole nykykirjallisuudesta niin tuttuja teemoja, kuten kuolemaa, sotaa tai suuren kurjuuden kuvauksia. Hahmot ovat ylempää keskiluokkaa, mutta silti heidän tunteensa ja ajatuksensa ovat ihan yhtä kiinnostavia kuin vaikkapa sisällissodan punaisilla. Mitä naisen sopii 1960-luvulla tehdä?

Kirja on kuin luotu kesälomalukemiseksi, joten suosittelen sitä helleauringon lämpimästi!

Kevätauringon kevyttä magiikkaa

Taikuus tai maagisuus eivät yleensä ole määreitä, joiden ansiosta tarttuisin romaaniin. Pääsi kuitenkin käymään niin, että Selja Ahavan vastajulkaistu uusi romaani nuosi heittämällä yhdeksi tämän vuoden suosikeistani - vaikka siinä on elementtejä, joissa on jotain maagista. Maaginen realismi on melko leimallisesti Latinalaisen Amerikan juttu, enkä osaa sanoa, onko tällaisten määreiden käyttö Ahavan kohdalla täysin oikein, mutta niin minä tätä kirjaa kuitenkin määrittelisin.

Ahavan romaanissa Taivaalta tippuvat asiat (2015) pohditaan pohjimmiltaan sitä, miksi jotain tapahtuu. Onko se kohtalo? Nainen kuolee siihen, että keskellä kirkasta päivää hänen päähänsä tippuu taivaasta jäälohkare. Toinen nainen voittaa kahdesti loton jättipotin. Mieheen iskee viisi kertaa salama. Miten oikein voi selittää sen, että joillekin käy niin?

Ahava pohtii kiinnostavaa kysymystä siitä miksi, ja tekee sen tavalla josta pidän. Hänen kielensä on kevyttä, tarkkaa ja kaunista. Tätä kirjaa vain luki ja luki, kerrankin teos, jota en malttanut laskea! Yhtenä kertojana kirjassa on pieni tyttö - kirjan lopussa jo teini-iän kynnyksellä - jonka äiti kuolee siihen jäälohkareeseen. Henkilökohtaisesti pidän paljon kirjoista, joissa yksi päähenkilöistä on lapsi, ja joissa näkökulmahenkilönä tai kertojana on lapsi. Parhaimmillaan nuo kuvaukset ovat erittäin aitoa ja oivaltavia, niin on myös Selja Ahavan kohdalla. Se sai minut pitämään tästä entistä enemmän.

Hienon tarinan ja kerronnan lisäksi arvostan sitäkin, että kirjan fontti oli miellyttävä ja kirja oli reilu 200 sivua pitkä. Sain nimittäin eilen tahkottua loppuun 744-sivuisen teoksen, ja lyhyet kirjat ilahduttavat sitä enemmän.

Selja Ahavan Taivaalta tippuvat asiat on yksi parhaita lukemiani kirjoja pitkään aikaan ja suosittelen sitä lämpimästi!

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset

Lauri Mäkinen: Älykkäät kuin käärmeet, viattomat kuin kyyhkyset
Siltala 2015
438s.

Tätä hetkeä on odotettu.

Kiinnostuin itse lähetystyöstä ja Ambomaasta hahmotellessani itselleni gradun aihetta syksyllä 2010. Siitä on tultu melko pitkä matka ja suomalaisten lähetystyöntekijöiden vaiheet tuossa Afrikan kolkassa ovat tulleet tutuiksi satojen ja tuhansien lukemiseen käytettyjen tuntien aikana. Koska olen aina ollut myös intohimoinen kirjallisuusharrastaja, olen välillä valitellut mielessäni sitä, mikseivät nämä ihmiset ja tuo ympäristö esiinny kotimaisessa kirjallisuudessa - lukuunottamatta monia lähettien itsensä kirjoittamia uskonnollissävytteisiä teoksia.

Vaan nyt sekin aika on tullut, kun olen saanut luettavakseni 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun Ambomaalle sijoittuvan romaanin. Se jo yksin on pienen juhlan aihe. Vaatii tietysti istumalihaksia ja kunnianhimoa, että aiheesta aiemmin melko tietämätön päättää sijoittaa tarinansa kaukaiseen paikkaan - niin maantieteellisesti, ajallisesti kuin mentaalisestikin. Jos minun pitäisi sijoittaa oma esikoisromaanini jonnekin muualle kuin nyky-Suomeen tai sinne Ambomaalle, olisin luultavasti pulassa, mutta perehtymisellä siitäkin selvitään.

Romaani itsessään ei muodostunut suureksi suosikikseni. Sen johtuu pitkälti siitä, että Älykkäät kuin käärmeet on ensisijaisesti seikkailuromaani, eikä kyseinen genre ole suosikkini. Varsinaisen kritiikkini kirjasta voi lukea pian ilmestyvästä Lumooja-lehdestä (numero 2/2015). 

Kevyttä ranskalaista lukemista

Alkuvuoden aikana olen lukenut muutaman ranskalaisen romaanin. Ne voisi sijoittaa nykykirjallisuuden kevyeen kenttään. Kirjoissa on muutenkin paljon samaa: Kolmessa kirjassa neljästä mieshahmo etsii naista. Ja lopulta tietysti löytääkin.

Niistä kaikista en ole pitänyt.

Otetaan nyt vaikka Jean-Paul Didierlaurentin romaani Lukija aamujunassa. Asetelma on kiinnostava. Päähenkilö Guylain on työssä kirjojen tuhoamossa, jonne turhat kirjat tuodaan, jotta niistä voitaisiin tehdä kierrätyspaperia. Guylain ottaa toisinaan työpaikkansa lattialta yksittäisiä kirjansivuja ja lukee niitä aamujunassa ääneen. Kerran hän löytää junan lattialta muistitikun. Sieltä paljastuu nuoren naisen kirjoittamia päiväkirjamaisia tekstejä. Guylain haluaisi löytää naisen.

Ensinnäkin: arvannet miten kirjassa voisi käydä. Ja kyllä, siinä käy juuri niin.

Mielestäni kirjassa on kaksi suurta puutetta ja vikaa. Ensimmäinen löytyy rakenteesta. Kirja on lyhyt, vain 189 sivun mittainen (se on vain hyvä asia). Kuitenkin lähes puolet kirjasta käytetään kuvaamaan Guylainin surkeaa elämää ja hänen työtään, lähinnä hänen suhdettaan työpaikan "kirjojentuhoamiskoneeseen", jota hän siis inhoaa. Loppuosassa sitten luetaan kirjansivuja ja etsitään naista. Tai: Guylainin ystävä etsii. Se olisi voinut olla jännittävää, mutta koko homman ei ole uhrattu juuri nokkeluutta. Nainen löytyy helposti ja nopeasti.

Toinen ongelma piilee kirjan henkilöissä. Omasta mielestäni Guylain on oikeastaan aivan samantekevä hahmo, joka ei herätä minussa suurempaa sympatiaa, eikä siis ole väliä, mitä hänelle tapahtuu. Hän on minulle tylsä ja jos hänen elämänsä on juuri niin kurjaa kuin minä se esitetään, niin olkoon. Tekisi sille jotain. Sen kummempia eivät ole kirjan sivuhenkilötkään. Heitä esitellään muutamia, mutta he jäävät tavattoman etäisiksi, eikä heistä yleensä edes esitellä kuin yksi puoli tai piirre.

On kirjassa hyvääkin: siinä puhutaan kirjoista, kirja on hyvin suomennettu (kiitos Kira Poutanen) ja se on lyhyt. Erityiskiitos viimeisestä kohdasta.

Tuomioni: 2/5.

Hämmentävän samanlainen asetelma on  Antoine Laurainin teoksessa Punaisen muistikirjan nainen, mutta siitä sen sijaan pidin jo aika paljonkin, vaikka kevyessä kirjallisuudessa yhä liikutaan. Tässä romaanissa Laurent-niminen kirjakauppias löytää kadulta käsilaukun ja päättää selvittää sen omistajan laukun sisällön perusteella. Kirjan kieli on mukavaa luettavaa ja kirjassa ihan jokainen käänne ei ole ennalta-arvattava. Lisäksi kaikki henkilöt vaikuttavat mukavilta ja aidoilta. Tämän jälkeen voi miettiä esimerkiksi sitä, löytäisikö minut pelkän laukkuni perusteella. Ehkä ei. Samankaltaisuutta Aamujunaan lisää myös kirjojen pituus: 189 ja 190 sivua.

Punaisen muistikirjan nainen muistitti paitsi Lukijaa aamujunassa, myös seuraavia:
* Glattauer: Kun pohjoistuuli puhaltaa
* Zevin: Tuulisen saaren kirjakauppias
* Notting Hill -elokuva (ehkä juuri tuon kirjakaupan takia)
* Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

Tuomioni: 4/5

Kaksi muuta kevyttä ranskalaista kirjaa ovat olleet Nicolas Barreaun Pieni elokuvateatteri Pariisissa (ihan ok, kunnes vastaan tömähti siirappisin koskaan lukemani loppu, yäk) ja Gregoiré Delacourtin Onnen koukkuja. Elokuvateatterissa liikutaan Pariisissa. Pienen leffateatterin omistava Hain-mies ihastuu teatterissa käyvään punatakkiseen naiseen, mutta sitten nainen katoaa. Mistä tämän voisi löytää? Onnen koukkuja sai miettimään rahan ja onnellisuuden suhdetta, ja oli luultavasti suosikkini näistä ranskalaisista. Punaisen muistikirjan nainen on siinä ihan vieressä. Elokuvateatterikuvaus ja Aamujuna saavat pysytellä hännillä ihan rauhassa.

Osaa siis voin suositella, osaa en. Jännittävää, miten samasta aiheesta voi samassa genressä saada niin samanlaisia ja erilaisia tarinoita!

Vilja-Tuulia Huotarinen ja nuorten kirjoja

Ok, myönnän. Luin nuorena teini-iässä paljon kirjoja, mutta en ollut laadullisesti kovinkaan kunnianhimoinen kirjamaani. Minua viehättivät MeKaks-lehden novellit, Tuija Lehtisen tuotanto, etsiväkirjat ja Sweet Valley High -sarja. Jos päädyin vähän itkemään, taustalla oli Marja-Leena Tiaisen Rakas Mikael.

Siksi en oikeastaan edes tiedä, olisiko kotikirjastoni nuorten aikuisten hyllystä löytynyt myös kirjallisesti korkeatasoisia tai taiteellisia nuortenkirjoja, ainakaan minujn kohdalleni niitä ei päätynyt. En kyllä yrittänyt niiden luo hakeutuakaan.

Näin 10-15 vuotta myöhemmin olen aina silloin tällöin tullut lukeneeksi myös nuorten kirjoja. Osittain samoja, joita luen nuorena. Aikuisen silmin esimerkiksi Jukka Parkkisen Kaupungin kaunein lyyli oli aivan yhtä valloittavaa luettavaa kuin 1990-2000-lukujen taitteessakin. 

Uusiakin tuttavuuksia kuitenkin on tullut, ja niitä on edustanut etupäässä kotimainen kirjailija Vilja-Tuulia Huotarinen. Jos seuraa kirjamaailmaa, häneen törmää aina silloin tällöin toki hänen oman tuotantosa ulkopuolellakin, kuten kirjoituskilpailuiden puolella. Hänen edellinen nuortenromaaninsa Valoa, valoa, valoa voitti Junior Finlandia -palkinnon pari vuotta sitten, ja se yhdessä kirjan teeman kanssa sai minut noukkimaan sen mukaani kirjastosta.

Olisin varmaan pitänyt kirjasta myös omassa nuoruudessani, mutta se teki vaikutuksen myös tähän vähän vanhempaan versioon itsestäni. Teos kertoo kahdesta tytöstä, heidän välisestään rakkaudesta sekä Tsernobylin ydinonnettomuudesta. Ollaan siis vuodessa 1986. Kirja on kirjallisesti korkeatasoinen ja tarina kiinnostava.

Nyt luin Huotarisen viime vuonna julkaistun uusimman nuortenkirjan Kimmel. Se oli jälleen hyvin erilainen kuin mikään teini-iässä lukemani kirja, ja itse asiassa myös kovin erilainen kuin ne kirjat, joita muutenkaan nykyään luen.

Kimmel-teoksessa Kimmel-niminen tyttö lähtee pois kotoa, ostaa lentokoneen ja lentää sillä eri paikkoihin tapaamaan yhtätoista 16-vuotiasta tyttöä. Heillä kaikilla on käsillään ongelma tai tilanne, joka on 16-vuotiaalle tytölle tuttu. Yhdellä on rakkaussuruja, yksi on yksinäinen, yksi murehtii ulkonäköään. Kuhunkin 16-vuotiaaseen tutustutaan muutaman sivun verran, ja sitten Kimmel lentää seuraavaan paikkaan. Kirja ei kuitenkaan ole mikään self help -kirja, jossa hoettaisiin, kuinka jokainen on oma itsensä ja ainutlaatuinen. Syvällisyyttäkin kirjassa on, mutta sellaisella tavalla, jonka oletan uppoavan 16-vuotiaisiin. Kirja on anarkistinen tulevaisuuskuvaus, ironinen ja valloittava.

Siis miten ihana kirja! Vaikken olekaan kirjan ensisijaista kohderyhmää, ihastuin siihen silti, vaikka yleensä suosinkin toisenlaisia romaaneja. Huotarinen kuitenkin käsittelee kirjassaan teini-ikää tuoreella, vetoavalla ja jotenkin "raffilla" tavalla. Sweet Valley High hiipuu kalpeaksi haamuksi, onneksi. Twitterissa Huotarinen kertoi usein saavansa aikuisilta lukijoilta palautetta nuortenkirjoistaan, nimenomaan siis vvv:stä ja Kimmelistä. Hyvä juttu!

**

Luin kirjan osana kirjan vuoden lukuhaastetta, ajattelin laittaa tämän kohtaan, jossa etsittiin nuorten tai nuorten aikuisten kirjaa. Suosittelen kyllä aikuisillekin!

Kirjan vuoden 2015 lukuhaaste: Tammi-helmikuu

Maaliskuu on alkanut, joten vedän yhteen lukemisiani tammi-helmikuussa.

Tänä vuonna vietetään kirjan vuotta, ja osana sitä on lanseerattu myös kirjan vuoden lukuhaaste. Se kattaa 50 kohtaa kirjoista, jotka tulisi lukea vuoden aikana. Mukana on esimerkiksi kirja, jonka kirjoittajan nimikirjaimet ovat samat kuin minulla, kirja joka on voittanut jonkun merkittävän kirjallisuuspalkinnon sekä kirja joka sijoittuu tulevaisuuteen. Haasteeseen voi tutustua täällä. Helmetin sivuilla on myös vinkkejä siitä, mistä löytää luettavaa eri kohtiin.

Ajattelin nyt itsekin ottaa osaa haasteeseen. Kahtena viime vuonna olen saanut luettua vuoden aikana rapiat 30 kirjaa, ja vaikka elämäntilanteeni on sittemmin vähän muuttunut, on kuitenkin hieman optimistista ajatella, että nyt yltäisin 50 kirjaan. Lisäksi listassa on kohtia, joista luulen jo valmiiksi, etteivät ne täyty - esimerkiksi kirja, jota äitini rakastaa. Hän ei nimittäin lue kirjoja. Toisaalta tunnen itseni ja siksi luulen, että kohdat "kirja jossa kaikki henkilöt eivät ole ihmisiä" ja "kirja jossa on taikuutta" saattavat jäädä tyhjiksi, muun muassa.

Mutta kahdeksan kirjaa olen jo saanut ujutettu listaan. Tässäpä ne:

1. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
Rhidian Brook: Talo Elben rannalla

2. Kirja, josta on tehty elokuva
Heidi Köngäs: Hyväntekijä

3. Vuonna 2015 julkaistu kirja
Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

11. Sellainen suosikkikirjailijasi kirja, jota et ole aiemmin lukenut
Kristina Ohlsson: Varjelijat

30. Sarjakuva-albumi tai -romaani
Maikki Harjanne: Mixi ja mutsi - Salmiakkia ja selluliittia

43. Kirja jossa on yli 500 sivua
Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

44. Klassinen rakkausromaani
Nicolas Barreau: Pieni elokuvateatteri Pariisissa

49. Jännityskirja tai dekkari
Jari Järvelä: Tyttö ja pommi

Katsotaan parin kuukauden kuluttua, onko tullut lisää!

Lukupäiväkirjani

Olen pitänyt kesästä 2006 saakka listaa lukemistani kirjoista. Se on kiva lista selailla, sillä siitä on huomattavissa kaikenlaisia kausia.

Yhdessä vaiheessa kului klassikkoja.

Yhtenä kesänä luin poikkeuksellisen paljon tietokirjoja - tapaus, joka ei sittemmin ole toistunut.

Sitten tuli vaihe, jolloin luin paljon Lähi-itään ja muslimimaihin sijoittuvia kirjoja.

Miltei peräkkäin luin monta Juha Itkosta ja hieman myöhemmin kaikki Turkka Hautalat.

Löysin Jo Nesbon dekkarit.

Pitkälti kesäaikoihin sijoittunut romaanien lukeminen muuttui jossain vaiheessa ympärivuotiseksi. Listaa lukiessa huomaan tietysti myös sen, etten muista kovinkaan hyvin kaikkia lukemiani kirjoja, mutta suurimman osan kyllä.

Se on hauskaa puuhaa ja suosittelen kaikille! Mielestäni listauksen aloittaminen ei ole koskaan liian myöhäistä! Eräs ystäväni on ollut harmissaan, kun hän ei ole pitänyt listaa tai lukupäiväkirjaa milloinkaan ja siksi tuntui "turhalta" "enää" aloittaa. Mutta onhan tässä vielä koko elämä aikaa. Sitä paitsi milloin sitten olisi oikea hetki aloittaa listaus - olisiko aapinen ensimmäinen kirja? Vai ensimmäinen Pikku Vampyyri tai Puppe ja pallo. Vai ensimmäinen aikuisten romaani? Oma mielipiteeni on, että aloittaa voi milloin vain, sillä eihän sille lukemiselle välttämättä ole edes mitään selkeää alkupistettä.

Mutta noin vuoden olen pitänyt listan lisäksi lukupäiväkirjaa. Se kertonee pitkälti omasta tavastani pitää kaikenlaisia listoja ja muistikirjoja, niitä on niin paljon, etten muista kaikkia ja osa katoaa ennen täyttymistä.

Kirjakaupoista löytyy ainakin yhden kustantajan valmista lukupäiväkirjaa, mutta itse en ole laittanut listaukseeni kymppiä vaan muutaman euron, jotka kuluivat muistikirjan ostamiseen. Aloittaessani ajattelin vastata jokaisessa kohdassa moneen kysymykseen - samoihin kysymyksiin, jotka ovat siinä lukupäiväkirjassakin. Aikojen kuluessa jäljelle ei ole jäänyt kovinkaan montaa kysymystä.

Lukupäiväkirjassani kirjoitan useimmiten yhden sivun tekstiä, jossa käyn läpi paitsi kirjan tiedot, myös pisteytän sen ja kirjoitan lyhyesti kirjan juonen ja mielipiteeni teoksesta. Jos teokseen liittyy jotain jännittävämpää, kirjoitan myös muun muassa siitä, mitä toisia kirjoja teos muistutti ja kenelle olen kirjaa suositellut tai onko siitä puhuttu paljon julkisuudessa.

Jos oikein jaksan, pistän loppuun vielä lainauksia kirjasta - siis jos sen arvoisia lausahduksia teoksesta on edes löytänyt.

Ala sinäkin pitää lukupäiväkirjaa! Vanhoja kirjoituksia on hauskaa lukea. Toisinaan mieleen jäänyt mielipide kirjasta on jopa eri kuin se, jonka olen lukupäiväkirjaan kirjannut. Elämä yllättää.