Lokakuussa olen tähän mennessä ehtinyt lukea kolme romaania, kaikki suomalaisten naisten 2010-luvulla kirjoittamia. Kaikki teokset ovat kuitenkin keskenään hyvin erilaisia. Listalle ovat päässeet Sofi Oksasen Norma (2015), Pauliina Takatalon Pitkä valotusaika (2015) sekä Regina Raskin Jouluihminen (2011).
Oksasen Norma on ollut syksyn kirjatapaus, ja miksei olisi, kun Oksanen sen kerran on kirjoittanut. Hänen tekemisiensä ympärillä on aina suurta julkisuutta ja tohinaa. Tiesinkin siis jo ennen kirjan lukemista, mistä Norma kertoo. Tarina ei siis aiheeltaan tai tyylilajiltaan tuonut uutta. Tarina kertoo pari-kolmekymppisestä Normasta, jolla on erityinen ominaisuus: hänen hiuksensa kasvavat noin metrin päivässä. Hän alkaa selvittää sitä, miksi hänen äitinsä oikein päätyi itsemurhaan ja päätyy siinä sivussa osalliseksi aikamoista soppaa.
Aiemmin olen pitänyt kahdesta Oksasen teoksesta ja ollut pitämättä kahdesta muusta. Tämä kirja asettui näiden väliin. Kirja oli hyvä ja se otti kantaa, mitä saisi tapahtua nykykirjallisuudessa paljon enemmänkin. Ehkäpä olisin kuitenkin kaivannut enemmän lähihistoriaa, sillä historiallinen romaani taitaa meikäläiselle nykyään olla se läheisin lajityyppi. Kirjan loppua en olisi arvannut etukäteen, mutta siltikin se jäi hieman laimeaksi.
Arvioni: 3,5/5
Ps. Arvostan todella kaunista kantta!
Pauliina Takataloa en ole ennen lukenut. Kirjaston hyllyssä pilkistänyt vastajulkaistu Pitkä valotusaika kuulosti takakantensa perusteella todella kiinnostavalta: 1960-luvun Oulussa elävää Aarnia ei kiinnostaa juuri mikään. Hänen elämänsä muuttuu kuitenkin hänen päästessään töihin sukulaistätinsä valokuvaamoon ja saadessaan kameran käteensä. Odotin kuvausta 60-luvun Oulusta, ulkopuolisuudentunnetta ja itsensä löytämistä. Kuvausta yhteiskunnasta, jossa nuoriso katsoo eteenpäin samalla kun vanhempi sukupolvi elää vielä sodan varjossa, moderni hyökyy päälle. Lopulta kirja kertoikin Aarnin elämästä 60-luvulta 2010-luvulle saakka. Sitä kautta kirja tuli muistuttaneeksi paljon esimerkiksi joitain Juha Itkosen kirjoja.
Kirjassa oli vain noin 200 sivua, mikä miellytti paljon, kivaa saada kirjoja luettua nopeasti muutamassa päivässä! Takatalo kirjoittaa hyvin ja Aarnin monet tunteet ja tilanteet elämänsä varrelta tuntuvat aidoilta. Kirjasta kuitenkin puuttui jokin, mikä olisi saanut tämän jäämään mieleen. Valitettavast en osaa sanoa, mitä tässä olisi lopulta pitänyt olla enemmän - tuntuu vähän älyttömältä vaatia räjähdyksiä, dramatiikkaa, kuolemaa ja muita yllätyskäänteitä, kun ihan tavallinenkin elämä kuitenkin on kiinnostavaa.
Arvioni: 3,5/5
Regina Raskin noin 200-sivuisen kevyen Jouluihmisen luin yhden (piiitkän) junamatkan aikana, ja se olikin juuri sopiva matkakirja: kepeä ja leppoisa. Tarina kertoo Eevasta, tavaratalon somistajasta, joka rakastaa joulua ylitse kaiken. Hän alkaa suunnitella seuraavaa joulua jo talvella, mutta joutuu töissä taistelemaan reviiristään uuden somistajakollegan kanssa ja kotonakaan aviomiestä tai teini-ikäisiä poikia ei juuri näy. Kirjan alussa odotin asetelmalta vielä paljon - olenhan itsekin jouluihminen! - ja Rask kirjoitti kekseliäästi. Loppua kohden mielestäni ongelmalliseksi kävi lähinnä se, että käänteet olivat ennalta-arvattavia, ja lopussa joulun merkitystä käytiin läpi ihan kädestä pitäen. Hienovaraisempikin viestinvälitys lukijalle olisi toiminut.
Arvioni: 2/5
1 kommentti:
Jouluaiheiset kirjat tosiaan kiinnostaa näin joulun lähestyessä. Luin Mantelimaa nimisen kirjan viimeksi. Suosittelen.
Lähetä kommentti