Sain juuri luettua Hosseinin pari viikkoa sitten ilmestyneen kolmannen romaanin, jota on odotettu ja varailtu ahkerasti. Onnistuin olemaan kotikaupunkini kirjaston varausjonossa ensimmäisenä, mutta meni lukemiseen silti useampi päivä.
Itseasiassa en ole lukenut Hosseinin Leijapoika-kirjaa, jota muutamat ovat sanoneet Tuhat loistavaa aurinkoa -romaania paremmaksi. Tuhannesta loistavasta auringosta pidin kyllä ihan valtavasti, ja Leijapojankin olen nähnyt elokuvana, joten on aika selvää, että odotukseni tätä uusinta teosta kohtaa olivat suuret. Vähään aikaan ei ole tullut luettuakaan näitä Lähi-itään ja Afganistan/Pakistan-akselille sijoittuvia romaaneja.
Ja millainen se sitten oli?
Odotukseni olivat hyvin korkealla, mutta kirja lähti osaltani hieman kangerrellen käyntiin, mutta sitten tämän viikon aikana olenkin lukenut sitä omaan tyyliini verrattuna nopeasti. Istunut kirjastossa ja kahvilassa ja omalla vuoteella käännellen sivuja. Miten kertoa jotain paljastamatta liikaa juonesta? Alkuasetelma selviää jo takakannestakin, joten uskaltanen viitata siihen. Abdullah ja Pari ovat 1950-luvun alussa Afganistanin maaseudulla asuvat sisarukset, jotka ovat poikkeuksellisen läheiset. Tapahtuu kuitenkin jotain, minkä vuoksi he joutuvat eroamaan, ja se aiheuttaa tietysti elinikäisen arven molempien sieluun. Asetelma on kiinnostava ja siitä saa vaikka minkälaisen tarinan. Hosseinin tarina on koskettava, mitä nyt todistaa ainakin se, että kirjan lopuksi itkin kovasti, en vain voinut estää kyyneleitä virtaamasta.
Rakenteeltaan Ja vuoret kaikuivat oli sitä, mitä niin monet romaanit muodikkaasti nykyään ovat: liikutaan pitkällä aikajänteellä, 1940-luvulta 2010-luvulle ja pallotellaan vuorotellen eri vuosikymmenillä, minkä lisäksi pallotellaan myös ympäri maapalloa, sillä nykyisessä globaalissa ja alati pienentyvässä maailmassa perheet ja suvut nyt vain asuvat hajallaan siellä täällä. Se itsessään ei olisi mikään ongelma, mutta osittain siihen liittyy se, mikä kirjassa eniten minulle tökki: kammottava sekavuus ja poukkoilu sinne tänne! Luku voi esimerkiksi alkaa tekstillä "Helmikuu 1974", mutta luvussa voidaan silti kertoa vaikka heinäkuusta 2005, vaikka tarina sinänsä alkaisikin siitä seiskanelosesta. Toisinaan luvun alkuun ei toki laiteta mitään aikamäärettä ollenkaan, hiukan epäloogista. Tämän sekavuuden kestin jotenkin, vaikka toisaalta itse eletty aika näkyi kirjassa ulkoisten puitteiden osalta vain vähän. Jossain vaiheessa mukaan tulevat internet ja sivulauseessa saatetaan mainita vaikkapa 1970-luvun yhteiskunnallisesta liikehdinnästä sekä Afganistanissa vaikuttavista talebaneista tai neuvostoliittolaisista, mutta mitään ei selitetä, ja osaltaan nuo maininnat jäävät irrallisiksi. Onneksi olen silti itse historioitsija, niin eivät ne asiat ohi menneet, ja osittain samasta syystä saatoin kaivata hieman lisää taustaa.
Enemmän minua kuitenkin ärsytti Hosseinin uusimman kirjan loputon henkilögalleria. Olisin mieluummin lukenut kirjaa, joka olisi rehellisesti keskittynyt Abdullahiin ja Pariin sekä heidän sukunsa vaiheisiin, mutta esimerkiksi kreikkalaiselle lääkäri Marcosille uhrattu pitkä osuus oli mielestäni aivan turha, odotin vain pääseäväni kuulemaan lisää Parista ja Abdullahista! Lisäksi yhdysvaltalainen mieskaksikko jäi hiukan irralliseksi - odotin pitkään, koska he palaavat takaisin juoneen, muttei niin käynyt missään vaiheessa. Jos tarkoituksena oli osoittaa, miten monien ihmisten elämään jokin asia voi vaikuttaa, nämä ratkaisut olivat mielestäni ontuvia. Pari ja Abdullah jäivät minulle harmillisen kaukaisiksi kaikkine "ja sitten vuonna 1978 hän jäi leskeksi" -lauseineen. Olisin halunnut kunnolla tietää mitä nuo ihmiset kokivat ja ajattelivat! Ja mitä lopulta tapahtui sille Kabulin talolle? Mitä tapahtui siellä asuville ihmisille? Entä Gholamille? Niin paljon kysymyksiä, joihin ei koskaan vastattu.
Ei kirja silti huono ollut, vaan ehdottomasti parempi kuin suuri osa kirjoista, joita luen. Olisin itse vain tehnyt kovin erilaisia ratkaisuja. Kirjasta tuli hivenen mieleen Khamila Shamsien kirja Poltetut varjot, sillä siinäkin matkataan ympäri maailmaa milloin missäkin, ja aikajännekin on pitkä. Shamsien tarina pysyy kuitenkin paremmin kasassa ja henkilögalleria selkeänä.
Kyllä kirja silti teki selväksi Abdullahin ja Parin erottamisen elinikäiset vaikutukset heidän omiinsa sekä muiden ihmisten elämiin vuosikymmenten ajan. Siitä olisi kuitenkin voinut saada vieläkin enemmän irti. Se lopun itkeminen toisaalta teki vaikutuksen, sillä lohduttoman ja lohdullisen välillä seilaava lopetus oli jokseenkin täydellinen, kaikesta huolimatta. Mutta ei tämä kirja Tuhatta loistavaa aurinkoa voittanut.
