Taas lapsi kateissa! Lapenan "Hyvä naapuri"

Pitkästä aikaa kirjastosta tarttui mukaan jännitysgenreen kuuluva romaani, ja veihän se täysin mukanaan. Lapenan Hyvä Naapuri on mukaansatempaava muttei äärimmäisen yllätyksellinen romaani.

Anne ja Marco elävät hyvää elämää. Annen vanhempien varallisuus on taannut näyttävän kodin ja Marcon yrityksen alkuun. He jättävät puolivuotiaan Cora-tyttären yksin kotiin lähtiessään eräänä iltana naapuriin juhliin. He jättävät Coran luo itkuhälyttimen ja käyvän puolen tunnin välein katsomassa vauvaa. Vaan kun he palaavat puolenyön jälkeen kotiin, ei lasta ole enää missään.

Tästä alkaa noin kolmesataasivuinen tapahtumavyörytys. Missä Cora on, elossa vai ei? Kuka hänet on siepannut, tuleeko lunnasvaatimus? Niin Annesta, Marcosta kuin muutamasta muustakin hahmosta paljastuu kaikenlaisia salaisuuksia ja kiinnostava ratkaisu on, että sieppaajan henkilöllisyys selviää jo kirjan puolivälissä. Mutta ei siinä tietenkään kaikki, sillä lisää salaisuuksia vyöryy pikku hiljaa esiin.

Lapenan teos on eräänlaista jatkoa genrelle, jonka kirkkaimpana kruununa on luettu Kilttiä tyttöä, Naista junassa ja vaikkapa Annoin hänen mennä -dekkaria viime vuosien aikana. Kiinnostavampaa on psykologiseen trilleriin kuuluvat henkilökuvaukset, yllättävät juonenkäänteet ja "tavallisten" ihmisten elämät kuin poliisityön yksityiskohdat. Tässä genressä Hyvä naapuri on ihan hyvä kirja.

Ihan hyvä tosiaan. Kirja on nopeasti luettu, todellinen "page-turner", jota on vain pakko lukea luku toisensa perään. Mutta ei kirja silti maata mullista tai uudista genreä tai nouse sen ykköseksi. Jaa miksei? Kirjan asetelma on hyvä, ja juoni lähtee nopeasti liikkeelle, mutta ongelmia on nähdäkseni kaksi. Toinen on se, että kirja on loppua kohden yhä epäuskottavampi, ja uusia käänteitä, kytkentöjä ja harhautuksia tulee niin kiihtyvää vauhtia, että ne tuntuvat todella itsetarkoituksellisilta. Hähää lukija! Tässä vielä tällainen pieni käänne! Oikeastaan lopussa kaikki myös tapahtui aivan liian nopeasti. Sitä paitsi, ainakin minä arvasin loppuratkaisun jo kirjan alussa, vaikken varsinaisesta motiivista vielä alussa ollutkaan varma.  Tai siis, kirjassa on tavallaan myös toinen loppuratkaisu, yllättävä käänne vielä pari sivua ennen loppua. Uskottava juttu? Njaa. Mielipidekysymys, varmaankin.

Toinen ongelma ovat hahmot. Niin Anne, Marco, heidän naapuripariskuntansa Cynthia ja Graham kuin Annen vanhemmat Alice ja Richard ovat kaikki epämiellyttäviä tai vähintäänkin sen verran hysteerisiä ja salaisuuksien solmuissa, ettei kenenkään kohtalo kiinnostanut minua yhtään. Oikeastaan tuntui samantekevältä, saadaanko lastakaan takaisin. Kirjassa häärii myös rikostutkija Rasback, joka oli valju ja mitäänsanomaton, vaikka asioita katsottiin välillä hänenkin näkövinkkelistään.

Mitä tällaisesta kirjasta sitten pitäisi olla mieltä? Ennen kaikkea Shari Lapenan esikoisdekkari Hyvä naapuri on on todella viihdyttävää luettavaa, joka tekisi mieli lukea yhdeltä istumalta. Sellaiseen viihdyttävään tarkoitukseen kirja on oikeastaan täydellinen. Jos taas kaipaa realistista kuvausta siitä, miten tavallisten ihmisten elämä kääntyy päälaelleen ja huima poliisityö lopulta availee vihjeitä yksi kerrallaan, niin kannattaa valita jokin toinen teos.

Shari Lapena: Hyvä naapuri (Otava 2017, 316 sivua)
alkup. The Couple Next Door (2016),  suom. Oona Nyström

Ei minulta mitään puutu

Lukupiirimme seuraavaksi kirjaksi valikoitui Ylen Kirjojen Suomi -listalta vuoden 1998 teos, Hannu Raittilan ensimmäinen romaani Ei minulta mitään puutu. Olin aiemminkin ollut kiinnostunut lukemaan teoksen, joten tartuin kirjaan innolla.

Kirja kuvaa yhtä päivää lestadiolaisten suviseuroissa jossain päin Suomea. Kirjassa on monta näkökulmakertojaa, kuten seuroissa uskotontotieteen tutkimusta tekevä Leila, radiota pyörittävä Panu, paikallinen kauppias Loikkanen sekä koko joukko vanhan saarnamies Leinosen perhekuntaa. Kertojat vaihtuvat vinhaan, ja vaikka eri kertojaäänet tavallaan eroavat toisistaan, olin toisinaan ihan sekaisin hahmoissa ja kertojissa. Toisaalta se ei haitannut kirjan päätarinan seuraamista.

2000-luvulla on julkaistu useita romaaneja, jotka ovat kuvanneet lestadiolaisia tai muita herätysliikkeitä. Usein näkökulma on ollut tiiviisiin uskonnollisiin yhteisöihin liittyvissä ongelmissa, ja monet kirjat ovat olleet hittejä - kuten vaikkapa Taivaslaulu muutama vuosi sitten. Siihen nähden Raittilan teos on aivan eri sarjaa. Lestadiolaisuus on kirjassa läsnä koko ajan, mutta liikkeestä puhutaan positiivisesti ja lopulta kuitenkin enemmänkin taustana koko muulle tarinalle. Raittilan pääaihe kirjassa onkin koko suurtapahtuma ja siihen liittyvät ilmiöt. 

Eniten Raittila sanookin kirjassaan ahneudesta, taloudesta ja kaupankäynnistä. Vaikka "ei minulta mitään puutu" viittaakin kristinuskon ytimeen ja siihen, ettei uskovalta ihmiseltä mitään puutu, jos hän vain luottaa ja uskoo jumalaan, saa kirjan nimi muitakin merkityksiä suhteessa tekstiin. Raittilan kuvaama vuosi 1998 on Suomessa suuren ja optimistisen talouskasvun aikaa, ja tuo optimismi ja tekninen kehitys on jatkuvasti läsnä kirjassa. Raittilaa on kuvattu insinöörikirjailijaksi, ja sellainen on tämäkin teos. Kuvaus yltä liippakivitehtaaseen ynnä muihin teknisiin kysymyksiin, vesivoimaan, jättitapahtuman organisoimiseen käytännön kautta, suuren radiolähetyksen tuottamiseen ja niin edelleen.

Ei minulta mitään puutu kuvaa markkinahumua, myymistä ja kauppaa, mutta myös sen järjettömyyttä lämpimällä, lakonisella huumorilla. Kirjan alkupuoli oli minulle oikeastaan aika puuduttavaa luettavaa, mutta sitten tarina lähtee käyntiin. Tapahtumien alkuun panijana ovat luonnonvoimat, kun raju sade piiskaa savipellolle kyhättyä suviseura-aluetta. Kestääkö luonto suuruuden ekonomian? Mihin jatkuva kasvu vie?

Kirja on lukemisen arvoinen teos, ja julkaisuvuonnaan se oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana. Se on myös  osuva ajankuva 1990-luvun lopun Suomesta. Viittä tähteä en kirjalle kuitenkaan voi ajatella, sillä uuvuttava alkupuoli olisi luultavasti johtanut kirjan kesken jättämiseen, jollei tämä olisi ollut lukupiirimme listalla. Olen nyt tosin iloinen, että kirja tuli luettua loppuun. Olen kuitenkin sitä mieltä, että hyvät kirjat ovat aina hyviä ihan alusta asti.

Hannu Raittila: Ei minulta mitään puutu
WSOY 1998, 261 sivua