Tutustumisia Kari Hotakaiseen

Kesän aikana olen tehnyt tuttavuutta tunnetun ja suositun kotimaisen kirjailija Kari Hotakaisen kanssa. Kirjojen kautta, totta kai.

Kari Hotakainen voitti vuosituhannen vaihteen jälkeen Finlandian romaanillaan Juoksuhaudantie, ja monet kai pitävät sitä aivan erinomaisena, ja se on esimerkiksi erittäin suosittu lukupiirikirja. No, sitä en ole lukenut. Sen sijaan kirjan vuoden lukuhaasteeseen aloin lukea hänen nykymaailmaa ja muun muassa taloutta pohtivaa trilogiaansa, johon kuuluvat teokset Ihmisen osa, Jumalan sana sekä Luonnon laki. Lopputulos kesästä 2015 on, että olen lukenut kokonaan Ihmisen osan, selannut läpi Jumalan sanan ja lukenut noin kuusi sivua Luonnon lakia. Ja niiden lisäksi olen lukenut kannesta kanteen hänen Kantaja-pienoisromaaninsa.

Ihmisen osa teki minuun valtavan suuren vaikutuksen, ja olenkin valmis pamauttamaan sille täydet viisi tähteä. Sitä vain luki ja luki ja kirja oli minusta nerokas ja pirun hauska ja koskettava, ihan kaikkea samaan aikaan. Teos kertoo kirjailijasta, joka päättää ostaa kirjamessuilla tapaamaltaan keski-ikäiseltä naiselta tämän elämän. Niinpä nainen alkaa kertoa elämäntarinaansa ja kirjalija kirjoittaa siitä kirjaa. Naisen aikuiset lapset ovat kuka missäkin tilanteessa; yksi on kokenut suuren menetyksen, toisella ei ole rahaa ruokaan. Elämä heittelee ja koettelee, ja mikä on totuus ja kuka sen saa kertoa? Miltä elämä tuntuu?

Hotakainen kirjamessuilla 2009. Kuva: Wikipedia

Jumalan sana taas sukeltaa talouselämän syövereihin, kun suuyrityksen toimitusjohtaja matkaa Lapista Helsinkiin esiintyäkseen aamutelevisiossa harvinaisessa haastattelussa. No, ehkäpä aloin tehdä tässä tuttavuutta myös Hotakaisen modernin kirjoitustyylin kanssa, josta en liikoja innostunut vaikka ei siinä mitään vikaakaan ollut, mutta enimmäkseen tarina ei vain kiinnostanut minua yhtään. Eikäpä nämä keski-ikäiset miehet. 

Kantaja oli tämän vuoden kirjan ja ruusun päivän kirja, jonka löysin 50 sentillä kirppikseltä. Luin sen päivässä, koska nopealukuinen se oli. Ja ihan ookoo. Teoksessa akateeminen 30-40-vuotias työtön mies pääsee hautausmaalle töihin. Hän alkaa surra niitä, joiden hautajaisiin ei tule yhtäkään vierasta tai tuttua ja keksiä näille vainajille muistokirjoituksia. Samalla hän yrittää kaivaa esiin nuoruutensa rakkautta. Kirjassa oli hyviä aineksia, kiinnostavia ajatuksia ja Hotakainen kirjoittaa sujuvasti, mustalla huumorilla. Kirja oli mukava ja nopealukuisa, muttei muuttanut maailmaani.

Lopputulos: Kaikenlaisia kirjoja! Ihmisen osa oli minulle niin hieno kokemus, että suosittelen sitä ihan jokaiselle.

Vielä joskus kerromme kaiken

Viime aikoina yhdeksi tärkeäksi kirjanvalintakriteeriksi kirjaston kirjameren edessä on tullut kirjan pituus - tai lyhyys. 200-300 sivua on luultavasti paras pituus kirjalle. Niin usein on tullut luettua 500-sivuisia kirjoja, joissa on tyhjää sanahelinää, tarpeetonta kuvausta ja ärsyttävää toistoa kymmenien, pahimmillaan satojen sivujen edestä. (Ja kyllä, olen lukenut myös äärettömän hyviä 500-sivuisia kirjoja.)

Osin pituutensa vuoksi elokuun puolivälissä lainasin kirjastosta Daniela Krienin esikoisromaanin Vielä joskus kerromme kaiken (suom. Ilona Nykyri, 2014). Kirjan kansien graafinen suunnittelu itseasiassa näytti silmissäni hieman halvalta ja oli silkkaa tuuria että tulin edes ottaneeni opusta käteeni. Kyseessä on kuitenkin pienen omakustanteen sijaan Gummeruksen julkaisema suomennos muutaman vuoden takaisesti saksalaishitistä.

Ollaan kuumeisessa kesässä 1990. Itä-Saksa. 16-vuotias Maria elelee pienessä maalaiskylässä ja on asettunut asumaan poikaystävänsä Johanneksen perheen maatilalle. Enimmäkseen hän lukee Dostojevskin Karamazovin veljeksiä, mutta siinä sivussa hän opettelee kokkaamaan ja menee rakastumaan naapuritilan erokkoluonteiseen ja äkkipikaiseen 40-vuotiaaseen Henneriin.

Krien kirjoittaa selkeitä lauseita, ja tarina rullaa, vaikka tavallaan yhtään mitään ei tapahdu. Pohjalla kuitenkin kulkee tiivistyvä vire siitä, mihin Marian ja Hennerin (lähes) pedofiilinen suhde voi edetä. Samaan aikaan Johannes innostuu valokuvauksesta eikä paljon muuta enää huomaakaan. Itä- ja Länsi-Saksan yhdistyminen häämöttää.

Nyt juonipaljastuksia ja sitä enemmän mielipiteitä:

Lopulta kirjaa on jäljellä 3 sivua ja suuri loppuräjähdys ja käänne on edelleen tapahtumatta. Kolmessa sivussa tapahtuu valtava käänne ja selvitetään, mitä sitten tapahtui. Tämä on luultavasti maailmanhistorian toiseksi huonoin loppuratkaisu sitten Serranon perheen viimeisen jakson. Loppuiko Krienilta yhtäkkiä virta näppäimistöstä? Tyhjenikö pää? Deadline tuli eteen liian nopeasti? Kirja oli tähän saakka ihan ookoo, mutta ääliömäinen ja lukijaa täydellisesti aliarvioiva lopetus alensi kirjan kuvaa mielessäni kovasti. No, jos haluat lukea kohtuullisen kirjan huonolla lopulla, lue tämä.

Noh noh. Ilmeisesti koko maailma ei ole kanssani samaa mieltä, sillä kirjasta ollaan esimerkiksi kuvaamassa elokuvaa ja se on ollut jonkun sortin menestys ainakin Saksassa, Goodreadsissa arvioiden keskiarvo on hyvä. Maalaiselämän kuvaajana ja DDR:n lopunaikojen tulkkina kirja onkin melko pätevä. Mutta huonon lopetuksen lisäksi minulle ongelmaksi muodostui muun muassa se, etten pitänyt yhdestäkään kirjan henkilöstä. Mielestäni kaikki toimivat suurimman aikaa typerästi ja jotenkin sokeina. Marian ja Hennerin suhdetta en ymmärtänyt juuri ollenkaan, mikä osaltaan saattoi johtua kuvailun ja syventämisen sijaan neutraalista eteenpäin jolkottavasti tarinoinnista koostuvasta kerrontatyylistä.

Ehkä olisi pitänyt luottaa mielikuvaani huonosta kirjan kannesta, mutta toisaalta on virkistävää lukea kaikenlaista kirjallisuutta.