Valokuva-ajatuksia

Voi kuinka ilahduinkaan!

Noin kuukausi sitten kuulin isovanhempieni heittäneen pois kokonaisen valokuva-albumillisen kuvia, koska he eivät oikein tienneet, mistä se albumi oli heille tullut tai ketä niissä kuvissa oli. Kuultuani asiasta kerroin, että jos sellaisia vielä tulee vastaan, niin ottaisin ne kuvat mielelläni itselleni. Ihan riippumatta siitä, ketä niissä kuvissa on. Vanhoissa valokuvissa on vaan jotain ihan äärettömän kiehtovaa ja kaunista. Viime aikoina olen niiden pohjalta maalannutkin kaikenlaista, etupäässsä vanhoista hääkuvista. Nyt isänpäiväviikonloppuna isoisäni pyysi minut hiukan sivummalle ja ojensi mulle muovipussin, jossa oli vino pino kaikenmaailman vanhoja valokuvia! Tunnistin niistä oikeastaan vain yhden ihmisen, muutamassa oli sentään takana teksti siitä, keitä valokuvassa on. En osaa sanoa, ovatko kaikki mitään sukulaisia ylipäätään. Kauniita kuvia ne jokatapauksessa ovat. Kiinnostavaa miettiä, millaisia elämiä niillä ihmisillä on ollut, keitä sitten ikinä ovatkaan.

Tässä pieni otos niistä valokuvista.

Viikko tai pari sitten Mikko Kuustonen pohti Hyvissä ja huonoissa uutisissa (aivan mahtava ajankohtaishupailu Nelosella keskiviikkoisin kymmeneltä), miten paljon kuvia nykyihmisillä on elämästään. Tietokoneella tuhansittain räpsäisyjä. Mutta kiinnostavinta oli se, että mitkä olisivat ne seitsemän valokuvaa, jotka haluaisi jättää jälkipolville itsestään ja elämästään. En muista, miksi juuri seitsemän - 1800-luvun puolella ihmisestä oli hätinä yksi valokuva, 1900-luvulla tuo luku lienee kasvanut nopeasti, riippuen tietysti ihmisen tulotasosta ja asemasta. Mutta mitkä seitsemän olisivat minun elämäni kuvat? Toivon ja luulen, että ainakin pari niistä kuvan arvoisista elämäntapahtumista on vielä tulossa. Vaikka eihän kaikkien kuvien tarvitsisi olla erikseen mistään tapahtumista. Riittäisi kai sekin, että mukana olisi kuva vähän yli kymmenen vuoden väleiltä.

Noissa pahveille liimatuissa valokuvissa on aina mukana valokuvaamon nimi ja usein muutkin yhteystiedot. Suuri enemmistö noista on otettu Turussa, mutta useammissa eri paikoissa. Yhden takaa löytyi kuitenkin tällainen leima:

Tässä leimassa erityistä oli siis se, että toinen isoäitini asuu nykyään talossa, jossa edellisen vuosisadan alussa asui tuo Smirnoff, valokuvaajaherra. Pieni on maailma :)

Vuodatus politicus ja perussuomalaiset

 Perussuomalaisten historiallinen, joskin myös kovin odotettu vaalivoitto alias jytky on puhuttanut pitkin katuja ja medioita pian pari viikkoa, eikä ihme. Onhan muutos todella kouriintuntuva. Sattuneesta syystä olen itse lukenut lähinnä "puolueettomia" tai punavihreitä kolumneja, pakinoita ja ties mitä tekstejä, onhan omakin aatemaailmani sen värinen. Vuoroin on voivoteltu valtaapitävien ja intellektuellien (tai sellaiseksi itsensä kuvittelevien) elitismiä ja ymmärtämättömyyttä protestin taustalla, toisinaan taas suoraan haukuttu persuja - niin, tai ainakin äänestäjiä. Sama on fiilis kaveripiirissäkin, mitä nyt facebookissa olen jokusen mielipiteen voinut havaita (sic). 

Itse en haluaisi mennä haukkumislinjalle - mielestäni se on hieman sama, kuin Hakkarainen puhumassa neekeriukoista. Miksi oikeastaan pitäisi edes ajatella, että kaikkien on oltava kiinnostuneita politiikasta ja tiedettävän siitä jotain (ainakaan enempää, kuin että on presidentti ja puolueita ja eduskuntatalo). Monelle jokapäiväisestä elämästä selviäminen on ihan tarpeeksi, eikä politiikalla kaikkine korkealentoisuuksineen ole myöskään mitenkään helppoa saada kiinni - etenkään, jos pohjatietoja ei juurikaan ole. (Enhän minäkään osaa ajaa autoa, en ole kasvattanut lasta tai edes lemmikkiä, en osaa valmistaa kalakukkoa enkä ole koskaan rakentanut taloa - joten mitä kosketusta minulla on lopultakaan todellisuuteen?) Maailma, yhteiskunta ja sen rakenteet ovat niin monimutkaisia ja keskinäissuhteet jopa sekavia, että vaatii aika suurta vihkiytyneisyyttä todella sanoa mielipiteensä vaikkapa rakennetyöttömyyden ratkaisemiseksi tai siitä, millainen verotus todella tuottaisi vähäosaisille hyvinvointia siten, että se verotus myös olisi mahdollista toteuttaa menestyksekkäästi.

Voin paljastaa, josko se nyt mikään paljastus edes on, että en ole tyytyväinen vaalitulokseen ja osaltaan se on myös pelottava. On hieman typerää kuvitella, että persut olisivat niin tyhmiä, etteivät saisi mitään aikaiseksi, että muut poliitikot ja virkamiehet osaisivat pyörittää heiltä jalat alta. On kai nyt jo selvää, mikä yleinen tendenssi yhteiskunnassa on - nationalismi on vahvempaa kuin vuosikymmeniin. Minusta on surullista elää maailmassa, jossa erilaisuutta ei noin vain hyväksytä, ja jossa halutaan katsoa lähinnä vain oman hyvinvoinnin perään, ei välitetä vaikkapa globaalista köyhyydestä tai oman maan eri vähemmistöistä. Ei koko yhteiskunta tietenkään sellainen ole, mutta onhan persujen vaalisoitto osoitus siitä, että niin ajattelee kuitenkin hyvin moni. Ja olen huolissani sen maailman puolesta, jollaisen minä haluaisin. Itsekästähän se on. Luulenhan tietysti itse tietäväni, millainen olisi hyvä maailma ja että vaikkapa monikulttuurisuus on ihana asia. Minusta äärinationalistit, kansallismieliset ja suvaitsevaisuuteen penseästi suhtautuvat ovat väärässä, he eivät vain ihan ymmärrä, miten olisi oikeasti hyvä. Ja eroanko tässä mielipiteessäni oikeastaan mitenkään peruspersusta, paitsi tietysti sisällön osalta? Muoto on sama: ne toiset on tyhmii ja väärässä, mä oon oikeassa, minä kapinen hippi. En silti haluaisi suoraan tietenkään leimata ketään tyhmäksi. Mielipiteeni ja arvoni ovat vain tyystin toisia. Kuten Reetta Räty kirjoitti Hesarin nettisivuilla 19. huhtikuuta: "Arvot ovat voimakkainta, mitä on". Minkäs minä itselleni voin, minkäs kukaan itselleen voi. Ja millainen sitten edes olisi maailma ilman (mitään) arvoja!