torstai 31. tammikuuta 2019

Tammikuun luetut: Tummia tunnelmia

Vuosi pyörähti käyntiin innolla Helmet-lukuhaasteeseen. Toki onhan lukuhaaste alkuvuodesta aina jotenkin helppo: jokainen kohta on tyhjä, ja jokainen luettu kirja tuntuu solahtavan vaivatta johonkin kohtaan. Enemmän ongelmia minulle onkin tuottanut tässä suhteessa usein syksy, jollain pariin vielä auki olevaan kohtaan ei tunnu löytyvän mitään kivaa luettavaa.

****

Tammikuussa luin seitsemän kirjaa:
  • S. K. Tremayne: Jääkaksoset
  • Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla
  • Nina Hurma: Yönpunainen höyhen
  • Mauri Kunnas: Koiramäen Suomen historia
  • Mari Jungstedt: Meren hiljaisuudessa
  • Agnés Martin-Lugand: Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia
  •  Han Kang: Ihmisen teot

Mukana oli kolme dekkarihyllystä löytynyttä kirjaa - Jääkaksoset, Yönpunainen höyhen sekä Meren hiljaisuudessa, yksi lastenkirja sekä kaksi aavistuksen kepeämpää teosta, eli Niemisen ja ranskalaisen Martin-Lugandin romaanit. Eteläkorealaisen Han Kangin teosta on vaikea luokitella, mutta tuo synkkä kirja kertoo joka tapauksessa Etelä-Koreassa vuonna 1980 tapahtuneesta verilöylystä. En voi sanoa erityisesti viehättyneeni yhdestäkään nyt lukemastani, joskin Han Kangin Ihmisen teot oli näistä lukemistani ehdottomasti paras. Lempikirjakseni sekään ei tosin noussut.

Lukemissani kolmessa dekkarissa päälimmäisin ongelma oli ehkä juonien kuljetuksissa, ja arvoitani kirjoista voikin lukea Good Readsista enemmän. Ne olivat kaikki omassa genressään aika perusteoksia. Jännittävää ajatella niitä yhdessä, mutta valitettavasti jotakuinkin kaikissa ongelmat olivat aika samantapaisia: teoksien henkilöt olivat jotenkin mitäänsanomattomia, tai hyvin ei-pidettäviä, ja vaikka jokaisen alkuasetelma olikin hyvä, lopulta jäljelle jäi vain fiilis: Ai näinkö se sitten meni, höh. Ehkä olen lukenut liiaksi Jo Nesbön ja vastaavien kirjoja, joissa juoni todella pääsee aina yllättämään, eikä loppuja kiirehditä.



Luultavasti surkein esitys oli kuitenkin Agnés Martin-Lugandin Onnelliset ihmiset lukevat ja juovat kahvia. Nämä vastikään suomennettu teos ei saa minulta kuin yhden tähden. Kirjaan on ilmeisesti tulossa jatko-osa, jota todellakaan en halua lukea.

Kirjan alkuasetelma on jossain määrin kiinnostava: Diane on jäänyt leskeksi vuosi sitten menetettyään miehensä ja lapsensa auto-onnettomuudessa. Tuon vuoden hän on ilmeisesti vellonut kotona vaihtamatta lakanoita ja pukeutuneena miehensä vaatteisiin, mistä tilasta ystävä ja kollega Felix yrittää häntä kohottaa. Välttääkseen Felixin intomieliset yritykset piristää Diane päättää muuttaa hetkiksi Irlantiin tuppukylään, jotta voisi mennä eteenpäin. Kaikki ovat lähtöä vastaan, sillä Diane ei ilmeisesti osaa pitää huolta itsestään tai mistään. Kivaa tsemppausta! No, tähän asti kirja on ihan ok.

Ja kappas, Irlannissa viereisessä mökissä asustaa umpimielinen, töykeä, mutta Dianen kanssa samanikäinen ja raffilla tavalla komea valokuvaaja Edward, ja Dianen vuokranantajat ovat ihana ja söpö vanha pariskunta. Dianea ei kiinnosta kenenkään seura, vaan lähinnä juominen mutta jostain syystä muut jaksavat yrittää hänen viihdyttämistään. Dianella ja Edwardilla on minun silmiini käsittämättömiä riitoja, jotka uhkaavat yltyä väkivaltaiseksi, ja jostain syystä Irlantiin kylään tullut Felix ajautuu Edwardin kanssa nyrkkitappeluun - miksi ihmeessä kukaan kirjassa ei osaa hallita tunteitaan milliäkään? Toisaalla myös koko ajan pubista ajetaan kännissä kotiin. Fiksua?
Kuten arvata saattaa, Diane ja Edward kuitenkin kiinnostuvat toisistaan, ja yhtäkkiä he jo pussailevat ilman erityisen hyvää juonta, joka olisi tähän saakka vienyt tilanteen - kun sitten taivaalta putoaa Edwardin exä, joka muistuttaa lähinnä Beethoven-elokuvien pahista. Edwardin sisko Judith on jotenkin ystävystynyt varsin umpimieliseltä vaikuttavan Dianen kanssa, mutta exän kanssa Dianella on edessä veristä tappelua Edwardista. Mistä nämä kissatappelut tähän tulivat? Exä on myös niin kaikin tavoin kliseinen juonitteleva naispahis, että oksat pois.

Niin tai näin, juoni kirjassa on kliseinen, ja niin ovat hahmotkin. Valitettavasti juuri kukaan hahmo ei vaikuta erityisen samaistuttavalta tai symppikseltä, ja Dianen surua olisi helpompi ymmärtää, jos kirjassa kerrottaisiin jotain hänen menehtyneitä perheenjäsenistään - mutta ei, heistä ei irtoa muuta kuin se, että Dianen mies Colin osasi järjestellä raha-asioita. Siitä puheenollen, Diane voi noin vain olla vuoden Irlannissa löhöttyään ensin vuoden kotona, eivätkä käytännön asioiden hoitamiset saa kirjassa mitään roolia. Mutta ehkä tässä tyylilajissa ei tarvitsekaan. Ymmärrän, että Diane suree menestystään, mutta se ei valitettavasti pääse lukijan iholle mitenkään. Muutoinkin Diane vaikuttaa vain menevän tunteesta toiseen, lyyhistyvänsä vasten ovenkahvoja ja makaavan rantahiekassa omaa surkeuttaa - tämä ei tunnu kuin teennäiseltä.

Epäuskottava juoni, paikoin kömpelö ja todella epälooginen dialogi sekä kliseiset hahmot ja asetelmat eivät valitettavasti saa minulta kuin yhden tähden, vaikka loppuratkaisu ehkä vähän pelastaakin. Kaikkiaan kirja tuntuu siltä, että kirjoittajalla on vain ollut kiire saada jonkinlainen kyhäelmä paperille. Ei ihme, että tämä onkin alunperin julkaistu omakustantaneena.


****

Vaikka tammikuu ei siis laadullisesti ollut kovin kummoinen lukukuukausi, kerrytti se kuitenkin kohtia lukuhaasteeseen. Luulen, että helmikuussa tulee myös luettua enemmän kirjoja, joista voin rehellisesti sanoa pitäväni.

tiistai 8. tammikuuta 2019

Helmet-lukuhaaste 2019 - mukana ollaan!

Helmet-kirjastojen suosittu lukuhaaste on startannut viidennen kerran, ja minä perässä. Tämä on myös minulle viides kerta, kun otan osaa lukuhaasteeseen. Tällä kertaa yritän jaksaa ja muistaa kirjoittaa lukemisistani myös tänne blogiin.

Olen osallistunut Helmet-lukuhaasteeseen joka vuosi, ja yleensä olen saanut täyteen 50 kohdan listasta noin 48. Ehkäpä jo tänä vuonna ihan kaikki kohdat täyttyvät. Useimmiten luen noin 60 kirjaa vuodessa, joten määrästä se ei sinänsä jää kiinni.

****

Olenkin jo ehtinyt lukea haasteeseen kaksi kirjaa.

Veera Nieminen: Ei muisteta pahalla

Teos kertoo Piipesta, noin 20-30-vuotiaasta naisesta, joka ei ota päästäkseen yli erosta Jurin kanssa. Ylipääsemisen ja suremisen sijaan enemmän kiinnostaa kosto. Piipe räjäyttää ystävänsä Eetun kanssa Jurin postilaatikon, kuten oli uhannutkin, mutta hommat eivät suinkaan jää siihen. Ulkopuolisetkin pääsevät osalliseksi suloisesta kostosta.
Kirja on tavallaan hauska, mutta samalla myös surullinen, sillä Piipe on ennen muuta aika surullinen hahmo. Sanoisin, että hänelle oikein paikka olisi terapeutti, sillä Piipen mielenterveys ei taida olla aivan kunnossa, niin suuret ja absurdit mittasuhteet kosto saa. Armahdusta ei minulta tosin saa Jurikaan, joka ei suuremmin välitä koston hänelle aiheuttamasta vaivasta, vaan kaipaa ja rakastaa Piipea siitä huolimatta.

Kirja sopii kohtiin:
  • 18. Eurooppalainen kirjailija
  • 25. Kirjailija, jonka tuotantoa en ole ennen lukenut
  • 40. Kirja käsittelee mielenterveyden ongelmia
  • 45. Kirjan nimessä on kieltosana
 


S. T. Tremayne: Jääkaksoset

Alkuvuonna minulla on ollut halu lukea dekkareita ja jännäreitä, jollainen tämäkin kansainvälinen bestseller on. Pariskunnalla on ollut 6-vuotiaat kaksostytöt, joista toinen on kuollut onnettomuudessa noin vuosi sitten. Kipu ei ota laantuakseen, joten perhe muuttaa Skotlannin rannikolle autioituneelle majakkasaarelle homeiseen ja lahonneeseen perintötaloon (ei yhtään kolkko paikka...). Tämä tuo tarinaan odotuksen siitä, että jonkinsortin kauhua on tiedossa. Kauhistuttavaa on sekin, miten elossa oleva kaksonen Kirsten sanoo, että ei hän olekaan Kirsten ja Lydia, jonka on luultu kuolleen. Kumpi identtisistä kaksosista oikein kuoli? Ja miksi?
   Siinä missä olen lukenut dekkareita, olen myös lukenut ihan liikaa kirjoja, joissa päähenkilö menettää muistinsa ja yrittää selvittää, mitä oikein on tapahtunut - tämän sortin kirjoja on tullut luettua parin kuukauden sisällä ainakin viitisen kappaletta. Niinpä perheenäidin mietinnät turmayöstä eivät oikeastaan kiinnosta, ja kirja puskee eteenpäin lähinnä sen voimalla, että lukija haluaa selvittää, kumpi kaksostytöistä nyt tosiaan on elossa ja kumpi ei. Valitettavasti jotakuinkin kaikki kirjan henkilöt ovat aika tympeitä ja epämukavia, jolloin ainakaan minulla ei syntynyt minkäänlaista kiintymystä heistä keihinkään. Siinä mielessä myöskin totuus heidän elämistään ei kiinnostanut ihan liiaksi.

Kirja sopii kohtiin:
  • 12. Kirja liittyy Iso-Britanniaan
  • 15. Kirjassa käsitellään jotakin tabua
  • 16. Kirjassa liikutaan todellisen ja epätodellisen rajamailla (tämän kohdan kanssa on ehkä vain niin ja näin)
  • 17. Kirjassa on kaksoset
  • 18. Eurooppalainen kirjailija
  • 25. Kirjailija, jonka tuotantoa en ole ennen lukenut
  • 29. Kirjassa nähdään unia (ei paljoa, mutta kumminkin)