lauantai 8. marraskuuta 2014

Oikeus muistamiseen, oikeutta menneisyydelle

Yksi mukava asia elämässä on löytää yhtetyksiä esimerkiksi kirjojen väliltä tai sarjojen väliltä - tai kuten tässä tapauksessa, elokuvan ja kirjan väliltä.

Olin eilen katsomassa Suomen ensi-iltansa saaneen ruotsalaisen Anna Odellin elokuvan Luokkajuhla (Återträffen, 2013). Elokuva nostatti Ruotsissa paljon keskustelua ja keräsi lähes 200 000 katsojaa. Se kertoo enimmäkseen koulukiusaamisesta. Elokuva on elokuva elokuvassa. Aluksi nähdään noin puolituntinen elokuva, joka kertoo luokkakokouksesta. 20 vuotta sitten yläasteelta päässeen luokan aikuiset oppilaat tapaavat jälleen. Mukana on myös Anna, joka oli koko 9-vuotisen kouluaikansa koulukiusattu. Hän ottaa asian puheeksi juhlassa ja siitähän syntyy aikamoinen äläkkä.

Tämän jälkeen paljastuu, että tämä on Annan tekemä lyhytelokuva, jossa hän on miettinyt mitä tapahtuisi, jos hänet olisi kutsuttu luokkajuhlaan, johon häntä siis oikeasti ei ollut kutsuttu. Hän yrittää tavata entisiä luokkakavereitaa ja näyttää elokuvansa heille. Osa suostuu tapaamisiin ja keskustelut ovat kiinnostavia ja Annan kannalta turhauttaviakin. Entiset luokkakaverit muistavat menneisyyden kovin eri tavoin kuin Anna. Entinen koulukiusattu haluaisi selityksiä ja ehkä anteeksipyyntöjäkin. Sitä, että entiset luokkakaverit havahtuisivat huomaamaan, millainen koulumaailma Annan silmin oli, mikä oli Annalle totta. Anna Odell on kertonut, että vaikka kyseessä on elokuva, ovat loppuosan kohtaamiset dramatisoituja versioita tosielämän tapaamisista.

Elokuva oli kiinnostava  tietysti aiheensa koulukiusaamisen, mutta varsinkin rakenteensa vuoksi. Lisäksi tarina oli kiinnostava ja se jätti mieleen monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Tulin esimerkiksi pohtineeksi sitä, millainen olisi omista kouluajoistani tehty elokuva ja miten omat entiset luokkakaverini mahtavat nähdä nuo vuodet. Onkohan siellä joku, joka tuli koulukiusatuksi, mutten sitä todella huomannut? Näin esimerkkinä.



Elokuvasta tuli rakenteensa vuoksi mieleen pari vuotta sitten lukemani romaani. Ja tuo romaani on Juha Itkosen Seitsemäntoista (Otava 2010).

Sen alussa on pienoisromaani, tai novelli. Sen jälkeen selviää, että se on kirjan päähenkilön kirjoittama teksti, joka julkaistaan ja joka saa julkisuuttakin. Se kertoo kirjoittajan nuoruudesta ja menneistä tapahtumista. Käy kuitenkin niin, että muutama tekstin lukija kokee asioiden menneen aivan toisella tavalla ja tekstin siis mustaavan jonkun maineen ja tekevän vääryyttä. Vaan kenellä on oikeus kertoa tarina? Kuka muistaa oikein? Ja onko pienoisromaanin edes oltava juuri niinkuin menneisyys on ollut, mikä on fiktion rooli?

Elokuvassa ja romaanissa on paljon eroja: Luokkajuhla perustuu sen käsikirjoittajan ja pääosanesittäjän Anna Odellin omiin nuoruusmuistoihin, ja koulukiusaaminen sen keskeisenä teemana on erilainen kuin Seitsemäntoista-kirjan kysymykset. Samalla niissä on rakenteellista samankaltaisuutta ja toisaalta molemmissa nykyajassa elävät ihmiset joutuvat kasvokkain menneisyytensä kanssa taiteellisen esityksen edessä.

Suosittelen molempia! 

torstai 6. marraskuuta 2014

Lyhyttä luettavaa: Elias Koskimiehen Ihmepoika ja Riikka Takalan Ole hyvä

Vapaa-ajallani luen lähes yksinomaan romaaneja. Se on tottakai ihanaa, sillä rakastan romaaneja, mutta on siitä huonokin puolensa. Työpäivien jälkeen jaksan lukea vain vähän, joten kirjat etenevät tuskaisen hitaasti.

Niinpä olin ilahtunut maailmaan, kirjastoon ja vähän itseenikin, kun tulin kirjaston hyllystä löytäneeksi ja sitä myöten lukeneeksi kaksi alle 200-sivuista romaania. Lyhyesti virsi kaunis!

Kirjoistan ensimmäinen lukemani oli Riikka Takalan Ole hyvä (Atena, 2014). Luin Takalan haastattelun pari kuukautta sitten Kodin Kuvalehdestä. Siinä hän mainitsi juuri kirjoittaneensa kirjan kolminelikymppisistä naisista, joilla on akateeminen tutkinto, joka ei takaa nyky-Suomessa työtä. Siitä kirja kertoikin. Tarina oli traaginen ja hupsu samaan aikaan. Samalla kirjan lyhyys oli ehkä jossain vähän ärsyttävää, sillä olisin halunnut päästä paremmin sisään hahmoihin! Aihe on kuitenkin kutkuttava, kun tällainen akateeminen nainen itsekin olen. Ja kutkuttavan lisäksi teema, akateeminen työttömyys, on yhteiskunnallisesti polttava aihe. Samalla kirjassa teemaan kietoutuu myös auttaminen - tässä tapauksessa kirjan kolme naispäähenkilöä haluaa (mielestään pyytettömästi) "auttaa" afrikkalaista tanssinopettajaansa tanssinopettajaansa. Lopulta naisten pitäisi ehkä osata auttaa itse itseään.

Toinen lukemani kirja oli Elias Koskimiehen esikoisromaani Ihmepoika (Gummerus, 2014). Aiemmin olin lukenut kirjasta vain Tämän kylän homopojan blogista, sillä kirja ei ainakaan nähdäkseni ole juurikaan paistatellut julkisuudessa. Se on sinänsä ymmärrettävää, sillä valokeilaan tuntuu mahtuvan vain yksi kirja kerrallaan. Hieman mainetta kirja kuitenkin mielestäni ansaitsisi. Ihmepojan minäkertoja on 1980-luvun lopulla Pohjois-Pohjanmaalla elävä erikoinen 14-vuotias poika, joka ihailee Madonnaa ja haluaisi suudella koulun komeinta poikaa, mutta sitähän ei voi kellekään kertoa. Pojan perheen arki järkkyy isän sairauden ja kuoleman vuoksi ja poika kulkee, ainakin takakannen mukaan, kohti henkilökohtaista vallankumoustaan, joka ei jäisi pienessä kaupungissa keneltäkään huomaamatta [Sivumennen sanoen: Takakannen teksti ei mielestäni kokonaan vastaa kirjan sisältöä. Kuka näitä oikein kirjoittaa?].

Paude hiljenee. Ohitan heidät. He katsovat perääni. He nauravat ääneen.
"Vittu, mikä pelle" he supisevat toisilleen.
Mutta minua ei pysäytä enää mikään. Olen jo ovella ja menen sisään koulurakennukseen. Tamppooni notkuu aulassa Invavessan tyttöjen kanssa. Heidän henkinen kotinsa on säpäleinä ja eristetty korjaustöiden ajaksi. Tamppooni katsoo minua kuin olisin järkyttävä tuomiopäivän toteemipaalu. Kuin hän näkisi ihmishirviön, joka on juuri astunut aulaan kuin suoraan jostain kauhuelokuvasta.
"Sillä on naistenkengät", joku kuiskaa.
(s.182)

Ihmepojan tarina oli kiinnostava ja koskettava, mutta parasta oli silti Koskimiehen kirjoitustyyli. Aiheet kirjassa olivat kamalan rankkoja, mutta samalla hän kirjoittaa toisinaan nuortenkirjamaiseen tyyliin, joka sopii kirjaan mahdottoman hyvin. Hetkeksi painuin itsekin takaisin yläasteeni rankkaan teinimaailmaan, jossa itse kymmenisen vuotta sitten elin. Niin taitavasti ja aidosti ja samalla humoristisen hellyyttävästi Koskimies kuvaa paitsi päähenkilöään myös sitä nuorten maailmaa, jossa kirjan hahmot elävät. Koskimies luo erityisen mieleenpainuvasti henkilönsä ja maalaa lyhyestikin ihmisten välisiä jännitteitä niin perheen, suvun, kyläyhteisön kuin ystäväporukansakin sisällä. Kirjassa on niin monta hyvää kohtausta, että voisin lukea teoksen piakkoin uudelleenkin. LUE TÄMÄ!

Molemmat kirjat olivat hyviä. Lukijoita toivon molemmille ja toivon näkeväni vielä joskus Koskimieheltä lisää romaaneja, haluaisin lukea ne vaikka heti!

Laskin kärsimättömänä kuukausia, viikkoja, päiviä, tunteja, sekunteja. Se ei tosin ollut vaikeaa. Viime talvena ja keväänä alkoi muutenkin tapahtua: Sutu hylkäsi koira-aiheiset kirjepaperinsa ja Tom Cruisen Top Gun -julisteen huomatessaan, että myös koulussamme on hävittäjäsankareita. Tavallaan.
Yhtäkkiä yläasteen välitunnit olivat yhtä limaista nuolemista, salaperäisesti vieruskaverille kuskattuja kirjeitä, joissa ehdotettiin kohtaamisia koulun takana tai avattiin levälleen koko teini-ikäisen tunne-elämä. Yhtäkkiä diskoja oli joka perjantai."
(s. 59)

torstai 2. lokakuuta 2014

Neljäntienristeys - ja kotimaisista kirjoista muutenkin

Kun Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys viime kevättalvella julkaistiin, ajattelin, että tuonpa voisi joskus lukea. Kinnunen istui Aamu-tv:ssa Aamun kirja -osiossa ja jutteli kirjastaan. Siinä kuulosti olevan sellaisia aineksia, joista pidän ja joita (kieltämättä) nykykirjallisuus on täynnä.

Sittemmin olen nähnyt kirjan ympärillä mainoskampanjan, johon korkeintaan Sofi Oksanen on yltänyt - ainakin näin yksittäisenä kuluttajana sanon. Neljäntienristeys on ainoa romaani, jonka mainoksia on eteeni levähtänyt ennen YouTube-videoita. Se on aika paljon se. On ollut tv-mainoksia ja keväällä Neljäntienristeys oli esillä kaikissa niissä naistenlehdissä, joita luen.

(Naistenlehtien kirjallisuussivuista ja arvioista minulla olisi paljonkin sanottavaa, muttei nyt tähän paikkaan.)

Kirjassa on ollut älyttömät varausjonot ainakin täällä Turussa, enkä pitkään aikaan viitsinyt sitä varatakaan kun ajattelin, että no kyllähän sitä aina joskus hyllyssä luultavasti kuitenkin on. No, eipä ole ollut. Neljäntienristeystä on myyty kuin Pauliina Rauhalan Taivaslaulua viime vuonna, joten olihan se aika selvittää, mikä romaani se oikein on olevinaan. On nimittäin niin, että tarpeeksi luettuani naistenlehtiarvosteluja, nähtyäni niitä mainoksia siellä sun täällä ja kirjaa hehkutetun kaikkialla, kiinnostukseni kirjaa kohtaan oli muuttunut hieman ironiseen suuntaan. Niin kohdallani käy aika usein.

Sain kirjan viimein kotikaupunkini pikkukirjastosta, ja luin sen noin viikossa - en nopsaa enkä hitaasti. Kirja kertoo kolmesta sukupolvesta, erityisesti kolmesta naisesta, mutta yhdestä miehestäkin. Kirjalle on annettava plussa sen kivasta rakenteesta. Ensin näkökulmahenkilönä on Maria, 1900-luvun taitteessa toimiva kätilö. Luvuissa tehdään pieniä pisto-otoksia joihinkin Marian elämän vuosiin ja hetkiin. Sitten siirrytään Lahjaan, Marian tyttäreen, ja tehdään samoin hänen kohdallaan. Sen jälkeen luvassa on Kaarina, Lahjan miniä - ja lopuksi Onni, Lahjan aviomies. Tavallaan ajassa mennään edestakaisin samalla, kun kurotaan kiinni "sukusalaisuuksia" ja "vaikenemisia" ja "totuutta vaikenemisen takana". Kirja siis koostuu merkityksellisistä hetkistä kunkin hahmon elämässä, ei jatkuvajuonisuudesta. Se on kiinnostava rakenne.

Kuulostaako tutulta? Joo, jos lukee kotimaista nykykirjallisuutta, ei näistä teemoilta voi välttyäkään. Ei sillä, etteikö sellainen olisi kiinnostavaa ja ettenkö kirjoittaisi samantyyppistä omaankin pöytälaatikkooni.

Ensimmäiset noin sata sivua luin kirjaa ihmetellen, että tämäkö nyt on se vuoden kirjatapaus, jota kaikki kirjastosta jonottavat. Sitten yhtäkkiä kirjaan tuli hirvittävästi kaikenlaista kiinnostavaa, mutta myöhemmin ote jälleen laimeni. Tuntuu hankalalta analysoida, mistä se kaikki oli kiinni. Ehkä siitä, ettei Maria ollut kovin kiinnostava hahmo - tai olisi ollut, jos Kinnunen olisi kirjoittanut hänestä enemmän, nyt hän jää mielestäni vähän etäiseksi ja ylimääräiseksi. Toisaalta tiettyjen hahmojen kohtalot nyt vaan sattuivat kiinnostamaan enemmän kuin toiset. Yleisenä teemana on salaisuuksien ja vaikenemisten lisäksi myös erilaisuus, joka useimmiten otetaan pienehköissä yhteisöissä vastaan huonosti. Siinä mielessä moni asia on vuosikymmenien saatossa muuttunut.

Kirja oli hyvä, siitä ei pääse minnekään. En silti ihan ymmärrä kaikkea sitä hehkutusta, jota kirjan ympärillä on ollut. Itselleni pari kirjan henkilöä oli kiinnostavia ja pari ei. Siinä mielessä olisin itse kirjoittanut samoista asetelmista ihan toisentyyppisen tarinan - lisää joitain hahmoa, vähemmän toisia. Lukijana olisin mieluiten lukenut vain Lahjan ja Onnin tarinan, mutta valintahan ei ole minun. Yksittäinen ärsyttävä piirre oli aikamuotojen hyppely jopa yhden sivun sisällä. Ensin "Kaarina meni kellariin" ja sitten "Kaarina maistaa kahvia" (kumpaakaan lausetta ei tässä muodossa ole kirjassa, mutta ymmärsitte). Hyppäykset eivät silmissäni ole aina kovin loogisia.

Jotkut kirjat ne aina nousevat (arvaamattomaan?) suosioon toisten jäädessä varjoon. Joitain aivan yhtä hyviä kirjoja ei nosteta jalustalle kun taas muutamat harvat saavat paistatella päivää. Minulle itselleni on osittain arvoitus, mikä saa kustantamot panostamaan juuri joihin kirjoihin ja joihinkin jopa parempiin ei juuri lainkaan. Neljäntienristeys on hyvä romaani, mutta samanveroisia julkaistaan vuosittain monia. Niille kaikille toivoisi samantyyppistä hypeä.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Sarah Watersia ja John Boynea sekä yllättäviä yhtäläisyyksiä

Vaikka olenkin viime aikoina lukenut paljon nimenomaan dekkareita, on kirjakassiini ja iltalukemistoon eksynyt vähän muutakin. Useimmiten valikoin kirjoja luettavaksi ihan vain palautettujen hyllystä kirjastosta, jollei mielessä ole jotan tietty opusta, jota etsin. Siksi onkin hassua, että joskus lukemiset osuvat niin hyvin yksiin. Yllätyksenä saattaa tulla lukeneeksi hyvin samantyyppisiä kirjoja.

Tällä kertaa tuo  kirjallinen tutkaparini ovat olleet Sarah Watersin Yövartio ja John Boynen Kuudes mies. Watersin kirjan luin tosin jo niiden kovien helteiden aikaan heinä-elokuun taitteessa. Huomasin kirjaston hyllyssä esiin nostettuna yhden toisen Watersin kirjan, ja katsoin mitä muuta hänen teoksiaan siinä vieressä oli. Waters ei ollut minulle entuudestaan tuttu millään lailla. Hänen kirjansa ovat kuitenkin ilmestyneet Keltaisessa kirjastossa, joten niiden laatuun voisi ainakin siltä osin luottaa. Yövartio sijoittui 1940-luvun Lontooseen ja oli rakenteensa ja kyllä aiheensakin puolesta kiinnostava. Kirja nimittäin alkoi toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta, vuodesta 1947, sitten mentiin vuoteen 1944 ja lopuksi vuoteen 1941. Sinänsä kirjassa ei siis pompittu edestakaisin ajasta toiseen, kuten niin tyypillistä nykyään on, vaan edettiin kronologisesti takaperin. Kiinnostava ja myös toimiva rakenne! 

Yövartio kertoi neljästä lontoolaisesta nuoresta ja heidän välisistään suhteista sekä tietysti heidän suhteestaan ja elämästään sodassa. Kirjassa esiin nousevia teemoja noin yleisesti rakkauden ja sodan rinnalla olivat myös homoseksuaalisuus (tarkemmin ottaen lesbous) sekä aseistakieltäytyminen. Ehkä myös yhteisön paineet ja odotukset nuorta, eritavoin ajattelevaa ihmistä kohtaan.



Tällä viikolla luin viime vuonna julkaistun John Boynen kirjan Kuudes mies (sama herra on muuten myös kirjoittanut kirjan Poika raidallisessa pyjamassa - jota tosin en ole lukenut). Kirja osoittautui yllättävän samanhenkiseksi kuin Watersinkin teos, ja niiden erot tuntuvat melko kosmeettisilta. Boynen kirjassa seurataan nimittäin ensimmäistä maailmansotaa, ja tarina liikkuu pääosin vuosien 1916 ja 1919 välillä. Se on tarina nuoresta brittiläisestä Tristanista, joka värväytyy mukaan sotaan, sekä hänelle koulutusleirillä sekä rintamalla läheiseksi muodostuvasta Willista. Ja kyllä, Tristan myös rakastaa Willia eikä naisia lainkaan, joten kirjaan ujuttuu sodan lisäksi myös homoseksuaalisuutta, mikä tietysti 1910-luvulla ei ollut mikään helppo asia. Samalla kirjassa puhutaan paljon myös sodan rumuudesta ja kauhuista - ja näiden vuoksi myös aseistakieltäytymisestä. 

Watersin ja Boynen kirjan tarjoavat siis niin kovin samanlaisia teemoja ja omalta osaltaan samantyyppistä käsittelyä, vaikka kirjat toki ovatkin ihan erillisä ja itsenäisiä tarinoitaan. Samalla kirjailijoilla on samanlainen tyyli, joka rummuttaa tarinaa jouhevasti eteenpäin ilman liian lyyrisiä koukeroita.

Milloinhan Suomessa on aika kypsä talvi- tai jatkosodasta kertoville kirjoille, joiden keskiöön nousee vaikkapa sotimasta kieltäytyminen - tai homoseksuaalisuus? 

Kirjojen teemat ovat hyvin kiinnostavia, ja hauskinta oikeastaan on, että alkaessani lukemaan näitä kirjoja en tiennyt kirjojen edes käsittelevän näitä kysymyksiä. Uuden kokeileminen kannattaa siis :) Hyvien lukuromaanien ystäville suosittelen ehdottomasti!

tiistai 8. heinäkuuta 2014

Dekkarikesä

Lukeminen kulkee jaksoittain, mutta vielä enemmän jaksoittaista on se, millaista kirjallisuutta milloinkin tulee luettua. Viime vuosina olen lukenut dekkareita aina silloin tällöin, tosin ne ovat keskittyneet etupäässä norjalaiseen Jo Nesböön (en osaa tehdä sellaista hienoa norjalaista ö-kirjainta, anteeksi). 

Aikanaan ensimmäisiä kirjoja, joita luin lasten- ja nuortenosaston jälkeen aikuisten osastolta olivat dekkareita, ja nimenomaisesti Agatha Christietä. Nehän ovat dekkareina melkolailla nuorille ja lapsillekin sopivia, koska veri ei virtaa, väkivaltaa ei ole, ketään ei kiduteta ja niin edelleen. Neiti Marple tai Hercule Poirot vain käyskentelee puutarhassa, löytää lasinsiruja ja ajattelee. Siinä kaikessa tietysti piileekin noiden dekkareiden viehätys.

Sittemmin siirryin Leena Lehtolaisen Maria Kallio -kirjoihin. Ihan sopivia yläasteikäiselle. Tietysti ne ovat suosittuja aikuisten(kin) keskuudessa, mutta itse en ole tainnut lukea Lehtolaista enää kymmeneen vuoteen. Sen jälkeen käsiin on osunut lähinnä ruotsalaisia dekkareita, joskus jotain muistakin Pohjoismaista, eli Tanskasta tai Norjasta. Yhtäkään islantilaisrikosromaania en ole koskaan lukenut, vaikka kai sellaisiakin on.



Nyt tänä kesänä olen jälleen tarttunut pitkästä aikaa dekkareihin, ja jopa muuhunkin kuin siihen ihanaan Nesböön. Luin vanhaa kunnon Åke Edwardssonia, joka oli hurmaava kuten ennenkin. Olen myös lukenut kaksi Mons Kallentoftia. Ne ovat todella hienosti kirjoitettuja, vaikkakin tiettyjä ärsyttäviäkin piirteitä niissä on. Samalla olen miettinyt, että voisiko jostain löytyä erinomainen poliisipäähenkilö, jolla olisi toimiva parisuhde eikä lainkaan alkoholiongelmaa? Ehdotuksia vastaanotetaan! 

Mieleen on tässä kuitenkin tullut pari juttua, jotka mielestäni eivät paranna dekkaria (eli suomeksi: tekevät siitä huonomman):

1. Ei tunnu hyvältä, jos rikoskirjailija esittelee murhaajan vasta kirjan lopussa. Mielestäni kunnon dekkarissa murhaaja on joku, joka esiintyy jo kirjan alussa ja alkutilanteessa, tai vähintäänkin joku, johon törmätään jo tutkimuksen alussa. Ymmärrän, että tosielämässä voi olla toisin, mutta kyllä dekkarin lukijalla pitäisi silti olla mahdollisuus arvuutella henkilöiden joukosta murhaajan henkilöllisyyttä.
2. Jos joka väliin tunkee "10 vuotta sitten" ja "Vuonna 1945" -tyyppisi katsauksia menneeseen, niin ne kannattaa sitoa juoneen eikä jättää niitä erillisiksi hapuiluiksi. Olen vähän kahta mieltä siitä, onko kovin hauskaa, että dekkarissa vähän väliä päästetään ilmoille epämääräisiä menneisyyskatsauksia joista ei selviä mitään, vaikka niillä kuinka selvitettäisiin murhaajan rikkinäistä persoonaa.
3. Kuinka järkevää on, että poliisit ovat ennakkoluuloisia ja tyhmiä ja esimerkiksi alkavat täydellä höyryllä epäillä murhaajan olevan lesbo sillä perusteella, että murhassa on käytetty dildoa? Älytöntä, sorry.
4. Ei ole niinikään kovin kivaa lukijalle, että murhaajalla on jokin kummallinen sairaus tai geenimutaatio tai ominaisuus, jonka vuoksi hän esim. pystyy vaihtamaan kasvonsa tunnistamattomaksi, joka sitten loppupeleissä selittää murhaajan identiteetin. Vähän realistisuutta, please.
5. Ennemmin ihmissuhteisiin perustuneita henkirikoksia kuin jotain rikollisliigojen välienselvittelyä. Jos jännittävä kuvio päätyy siihen, että jengi murhasi miehen epäonnistuneen keikan lopuksi, niin olen pettynyt.

tiistai 22. huhtikuuta 2014

Pitkästä aikaa

En ole kirjoittanut kuukausikausiin, ehkei ole ollut mitään suurempaa kerrottavaa. Osin ehkä siksi, että hankin älypuhelimen ja liityin Instagramiin, johon on helppo jakaa arkisia juttuja kuvalla ja lauseella. Osin ehkä toisen blogini takia. Osin ehkä siksi, ettei arki kovin jännittävää ole.

Kirjojakin olen lukenut kovin vähän, mitä nyt viimeisen kuukauden aikana olen yrittänyt ryhdistäytyä sillä saralla. Niinpä luetuiksi on tullut seuraavia teoksia (pienin arvioin):

Kathryn Stocket: Piiat
Sain elokuvaksikin taipuneen Piiat luettua eilisiltana, mikä on ihan kiva, sillä aloitinkin sen jo viime heinäkuussa Saarenmaan-matkalla. Piiat sijoittuu 1960-luvun Mississipin osalvaltioon Yhdysvaltoihin, ja se kertoo valkoisista kotirouvista ja heidän mustista kotiapulaisistaan. Valkoinen 23-vuotias Skeeter ei haluaisi kotirouvaksi (eikä hänellä ole miestäkään), ja hän päätyy kokoamaan kirjaa kotiapulaisten kokemuksista valkoisissa perheissä. Projektia pitää tietysti salailla, sillä valkoiset eivät halua kohdata muuttuvaa maailmaa tai oikeastaan omaa kuvaansa ja tekojaan - mustillahan ei ole täysiä kansalaisoikeuksia ja lynkkauksen vaara uhkaa mielipiteensä kertovia mustia naisia. Kirjan näkökulmat vaihtelevat Skeeterista Aibeleeniin ja Minnyyn, jotka ovat molemmat kotiapulaisia. Kirja on tyyliltää "lukuromaani", juoni mukaansa tempaava ja aihe niin kamalan tärkeä.
Tätä voisin suositella oikeastaan kenelle vain.

Jenni Linturi: Malmi, 1917
Linturin parisataa sivuinen toinen romaani sijoittuu nykyiselle pk-seudulle, Malmille vuonna 1917. Siellä asuvat ruotsinkieliset nuoret tytöt ja suomenkieliset nuoret pojat, rakastumisia tapahtuu ja yhteiskunta ympärillä kuohuu, onhan seuraavan vuoden puolella odotettavissa sisällissota.
Kirja on kieltämättä kaunista kieltä täynnä, mutta omissa silmissäni se tuntuu välillä hieman itsetarkoitukselliselta. Ja ehken ole vain tarpeeksi älykäs, mutta toisinaan kirjaa lukiessa en ymmärtänyt juurikaan mitä siinä tapahtui enkä osaa vieläkään sanoa, mentiinkö kirjassa myös vuoden 1918 puolelle. Vuoden 1918 sisällissota on aiheena suuren kiinnostukseni kohde ja on mukavaa, että siitä kirjoitetaan nykyään paljon, mutta tälle kirjalle en suurista ennakko-odotuksista huolimatta syttynyt lainkaan.

Laurent Gaudé: Eldorado
Viime vuonna suomennettu Eldorado kertoo äärimmäisen tärkeästä aiheesta, nimittäin laittomasta siirtolaisuudesta Välimerellä. Täällä Suomessa aihe on melko vähän otsikoissa, Etelä-Euroopassa aihe varmasti kuohuttaa paljon enemmän. Kirja asettaa eteemme pakolaisten käsin kosketeltavan hädän ja joukon moraalisia kysymyksiä ihmiskohtaloista, se on raastava ja jännittävä. Ja sitä paitsi, oli raikasta lukea kirja, jossa ei ole perinteistä rakkaustarinaa lainkaan.
Päähenkilöt ovat italialainen kapteeni Salvatore, joka työkseen estää siirtolaisia tulemasta Sisiliaan, sekä sudanilainen Sulayman, joka haluaa Eurooppaan, paratiisiin. Kirjan juoni ei oikeastaan ole niin ennalta-arvattava kuin ajattelisi, erityisesti Salvatoren kohtalo on kiinnostava. Hyvin, liikaa runoilematta kirjoitettu teos, joka yrittää ymmärtää yhtä nykymaailman suurta inhimillistä ongelmaa pienen ihmisen näkökulmasta.
Suosittelen tätä kaikille lukutaitoisille ihmisille!

Lisäksi olen kevään aikana lukenut Jeffrey Eugenideksen Naimapuuhia-romaanin sekä Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Nekin ovat ihan lukemisen arvoisia teoksia!

perjantai 7. helmikuuta 2014

Historian tylsyydestä

Jo vain, olen viimeksi kirjoittanut joskus sata vuotta sitten. Paljon kaikenlaisia ajatuksia on toki risteillyt mielessä kokoajan. Jo pitkään olen halunnut kirjoittaa yhdestä asiasta, nimittäin historian tylsyydestä. Jota ei siis mielestäni ole olemassakaan.

Maailmassa tuntuu elävän varsin suurikin joukko ihmisiä, joiden mielestä historia on tylsintä mitä olla saattaa. Ymmärrän sen siltä kannalta, että jos käsitys historiasta on Ruotsi-Suomen kuninkaiden nimien ja hallintavuosien opettelua yläasteella, niin se ei välttämättä ole kaikkien mielestä kovinkaan jännittävää. Ei ehkä minunkaan mielestäni, vaikka toisaalta seKIN voittaa aika monta muuta ainetta. Joillekin kun historia on lähinnä vuosilukuja ja sotia. Sellainen käsitys historiasta on kyllä aika vanhentunut, ja ainakin historiantutkimuksen ja -opiskelun parissa suurmieshistorian aika on ollut auttamattomasti ohi jo pitkään. 

Toisaalta jotkut perustelevat historian tylsyyttä (ja jopa turhuutta) sillä, että mitä sitä vanhoja muistelemaan, "Minä ainakin mieluummin keskityn tähän hetkeen ja tulevaisuuteen". Historia kun auttamatta on vanhaa. Tällaista ajattelua saatan mielessäni hieman paheksua, sillä en usko nykymaailmaa ja yhteiskuntaa voitavan ymmärtää juuri ollenkaan ilman tuntemusta menneisyydestä. Jos haluaa olla selvillä maailmasta, pitäisi olla selvillä myös ainakin 1900-luvun poliittisesta historiasta, mutta oikeastaan myös paljon laajemmista ja ajallisesti kauemmas menevistä kysymyksistä. Samalla en tietenkään voi olettaa, että kaikki maailman ihmiset, edes kaikki suomalaiset lukisivat historiantutkimuksia (populaareja tai kovaa tiedettä) päivät pääksytysten. Sen sijaan olisi hyödyllistä tietää vaikkapa kolonialismista ja kylmästä sodasta pääpiirteet, ihan jotain vain mainitakseni. Miten muuten voi avautua pätkääkään se, että Ranska partioi tälläkin hetkellä Malissa? Ymmärtääkseen vaikkapa Sochin olympialaisten ympärillä käytävää poliittista keskustelua kannattaisi tietää, että Venäjällä on aivan loputon vahvojen johtajien perinne ja samanaikainen jännite idän ja lännen välillä.

Mutta vaikka politiikka ei kiinnostaisi, jos ei osaisi sijoittaa Afrikkaa kartalle ja luulisi että se on maa, siltikään en voi ihan ymmärtää sitä, että historiako olisi tylsää. Itse nimittäin suhtaudun historiaan seuraavasti: Koko menneisyys on tarina, joka sattuu olemaan totta. Oikeastaan se on monta tarinaa, jotka jatkuvat vuosituhansia ja jotka sijoittuvat kaikkialle maailmaan. Historiahan on myös täynnä kaikenlaisia jänniä sattumuksia, joita voi tietysti pitää kuriositeetteina ja melkolailla merkityksettöminä yksityiskohtina, mutta kyllähän nekin ajastaan kertovat ja ovat usein hyvin hupaisia. Kuten vaikkapa se, että vielä 1700-luvulla joissain Suomen kaupungeissa haisivat niin pahasti ihmisten eritteet, että kaupunkilaisia kehotettiin polttamaan havuja, jos paikalle oli tulossa korkea-arvoisia vieraita. Itse tutkiessani 1900-luvun alun suomalaisia lähetystyöntekijöitä Afrikassa törmään jatkuvasti kaikenmaailman sattumuksiin, joille (ehkä kuivan historiantutkijan huumorini vuoksi) nauran.

Viimeisimpänä hymähtelin Ambomaalla ja Saksan Lounais-Afrikassa vuonna 1905 sattuneille tapahtumille, joita lähetystyöntekijä August Pettinen kuvasi kirjeessään seuraavasti:


"[...] ei ole muuta mainittavaa, kuin että Otavi-rautatien herrat virka- tahi palvelusmiehet ovat pistäneet poskeensa marjahillon, jota F.M.S.-kistu #20 sisälsi, eivätkä suvaitse, että siitä julkisuudessa sanallakaan mainitaan. Kauniita virkamiehiä! Muutoin mainitulla radalla kuuluu paljon tavaroita katoavan ja jos ken uskaltaa siitä julkisuudessa äänähtääkään, kieltäytyy mainitun radan hallinto hänen tavaroitaan kuljettamasta. Niinhän sitä D. S. W. Afrikassa yleisöä palvellaan."

Historiassahan parasta on se, että se on aivan oikeasti totta.