Helmet-lukuhaaste 2016

Kuten viime vuonna, myös nyt olen enemmän ja vähemmän osallistunut Helmetin lukuhaasteeseen. Lukuhaaste on mielestäni kiva ja kiinnostava, ja nämä Helmetin haasteet ovat itseasiassa ainoita lukuhaasteita, joihin olen osallistunut, vaikka maailmassa vastaavia eri teemoihin riittääkin.

Vuosi alkaa pian lähestyä loppuaan, ja olen saanut haasteen miltei valmiiksi. Jo aiemmin syksyllä kuitenkin totesin, ettei haaste varmastikaan tule aivan valmiiksi kuitenkaan. Pari osiota ovat jääneet vaille kirjaa, eikä niille ole näillä näkymin tulossa mitään. Määrätietoisemmalla kirjojen valinnalla juttu olisi varmasti tullut täyteen, mutta tämä vuonna mentiin näin. (Ja mentiin kyllä viime vuonnakin, myös tuolloin pari kolme kohtaa jäi lopulta tyhjäksi.)

Tässä kuitenkin lukemiseni! Olen yrittänyt saada jokaiseen kohtaan eri kirjan. Olen kuitenkin laittanut kursiivilla ne kirjat, jotka luin, ja jotka myös olisivat sopineet kyseiseen kohtaan.

1. Ruuasta kertova kirja: Ryan Stradal - Keskilännen keittiöt
2. Matkakertomus: Henning Mankel - Tuulten poika
3. Kirjassa rakastutaan: Linda Olsson - Kun mustarastas laulaa; Eppu Nuotio - Mutta minä rakastan sinua; Jeanette Winterson - Ei appelsiini ole ainoa hedelmä
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja: Kati Hiekkapelto - Suojattomat; Helminen - Appelsiinilehto; Lars Sund - Onnellinen pieni saari; Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista; Henning Mankel - Tuulten poika
5. Kirjan kannesta voi tehdä kirjanaaman: Tuula-Liina Varis - Että tuntisin eläväni; Jeanette Winterson: Ei appelsiini ole ainoa hedelmä
6. Kirjastosta kertova kirja: Antti Holma - Järjestäjä
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani – maalla ja kaupungissa" sopiva kirja: Eppu Nuotio - Mutta minä rakasta sinua: Juslenius - Vanha ja uusi Turku 
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa et ole lukenut aiemmin: Sadie Jones - Kotiinpaluu; Saara Turunen - Rakkaudenhirviö; Soili Pohjalainen - Käyttövehkeitä; Lars Sund - Onnellinen pieni saari; Terhi Rannela - Frau
9. Sinulle vieraalla kielellä (eli ei omalla äidinkielelläsi) tai murteella kirjoitettu kirja: Tämä jäi tyhjäksi, vaikka olen kyllä lukenut ihan riittävästi englanninkielisiä tutkimusartikkeleita ja osia kirjoista
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Aloitin lukea Jhumpa Lahirin teosta Tuore maa. Hänhän on intialaistaustainen, muttei sinänsä aasialainen, enkä edes lukenut kirjaa loppuun.
11. Sarjakuvakirja: Riad Sattouf - Tulevaisuuden arabi
12. Näytelmä: Shakespeare - Kuinka äkäpussi kesytetään
13. Kirjan nimi on kysymys: Raymond Carver - Mistä puhumme kun puhumme rakkaudesta; Shakespeare - Kuinka äkäpussi kesytetään
14. Historiaa käsittelevä tietokirja: Anu Korhonen - Kiusan henki; Pilvi Torsti: Suomalaiset ja historia; Historian käyttö ja väärinkäyttö (toim. Blåfeld); Jokapäiväinen historia (toim. Kalela)
15. Kirjan kansi on mielestäsi ruma: Enni Mustonen - Paimentyttö; Torsti: Suomalaiset ja historia
16. Et ole ikinä ennen kuullut kirjasta: Kalle Talonen - Seiniin kirjoitetut runot; Evie Wyld - Kaikki laulavat linnut
17. Kirjassa juhlitaan: Eugen Ruge - Vähenevän valon aikaan
18. Lastenkirja: Mauri Kunnas - Kesä Koiramäessä
19. Kirjan päähenkilö on sinun unelmatyössäsi: Joel Dicker - Totuus Harry Quebertin tapauksesta
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan: Johanna Sinisalo - Ennen päivänlaskua ei voi
21. 1700-luvulla kirjoitettu kirja: Daniel Juslenius - Vanha ja uusi Turku (1700)
22. Kirjassa mukana Marilyn Monroe: Taina Latvala - Paljastuskirja
23. Oman alansa pioneerinaisesta kertova kirja: Heidi Köngäs - Hertta
24. Kirjasammon päivän täkynä vuonna 2016 ollut kirja: Toni Morrison - Luoja lasta auttakoon
25. Kirjassa on yli 500 sivua: Kate Morton - Paluu Rivertoniin; Atkinson - Elämä elämältä; Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta
26. Elämäkerta tai muistelmateos: Petri Tamminen - Muistelmia
27. Afrikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Noviolet Bulawayo - Me tarvitaan uudet nimet
28. Perheenjäsenellesi tärkeää aihetta käsittelevä kirja: Pekka Hyysalo - Fightback
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja: Heikkinen & Pajunen - Kansalaistaito; Papinniemi & Puttonen - Sata kirjaa;
30. Viihteellinen kirja: Veera Vaahtera - Sattumalta sinun; Foenkino - Nainen jonka nimi on Nathalie
31. Olympialaisista kertova kirja: Echenoz - Pitkä juoksu
32. Kirjassa on myrsky: Johan Theorin - Yömyrsky
33. Kirjailijan viimeiseksi jäänyt kirja: Maeve Binchy - Kastanjakadun väki
34. Keskustelua herättänyt kirja: Michel Houellebecq - Alistuminen
35. Kirjassa ollaan avaruudessa: Sirpa Kähkönen - Tankkien kesä (kirjassa Hilla-tyttö haaveilee avaruuslentäjän ammatista - läheltä liippaa siis! Ihan viime vuoden lopulla luin  Antonio Muñoz Molinan Kuun tuulen, siinä oltiin paljon avaruudessa! Mutta kuukautta liian aikaisin luettu haasteen kannalta.)
36. Kokoelma esseitä tai kolumneja: Papinniemi & Puttonen - Sata kirjaa
37. Kirjan nimi viittaa vuodenaikaan: Sirpa Kähkönen - Tankkien kesä
38. Jossain päin maailmaa kielletty kirja: John Steinbeck - Routakuun aika
39. Nobel-voittajan kirjoittama kirja: Toni Morrison - Armolahja
40. Eläkeläisen suosittelema kirja: Lars Sund - Onnellinen pieni saari
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä: Minna Rytisalo - Lempi
42. 2000-luvulla sotaa käyneestä maasta kertova kirja: Marjut Helminen - Appelsiinilehto
43. Kirjassa mukana Pablo Picasso (syntymästä 135 v.): Sellainen pieni Picasso-taidekirja, jonka nimi oli Picasso, tekijästä ei tietoa.
44. Kirjassa joku kuolee: Kate Atkinson - Elämä elämältä; Soili Pohjalainen - Käyttövehkeitä; Joel Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta; Lars Sund - Onnellinen pieni saari
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja: Teuvo Nisonius - Axel Tulikiven traagillinen kohtalo; Petri Tamminen - Muistelmat
46. Alle 18-vuotiaan suosittelema kirja: Mikään ei sopinut tähän
47. Eteläamerikkalaisen kirjailijan kirjoittama kirja: Tällaistakaan ei tullut luettua
48. Kirjassa on alle 150 sivua: Hellevi Salminen - Hello I love you; Petri Tamminen - Muistelmat
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja: Jukka Viikilä - Akvarelleja Engelin kaupungista; Satu Grönroos - Tuulen suku; Soili Pohjalainen - Käyttövehkeitä; Helminen - Appelsiinilehto; Terhi Rannela - Frau; Kähkönen: Tankkien kesä
50. Kirjaston henkilökunnan suosittelema kirja: Voi olla, että joku kirjastoihminen on jotain lukemaani jossain suositellut, mutta...

Ranskalaista kirjallisuutta jälleen

Ajattelin kirjoittaa vähän aikaa sitten lukemastani romaanista, mutta se on nopeasti tehty. David Foenkinoksen romaani Nainen, jonka nimi on Nathalie päätyi luettavaksi vajaa kuukausi sitten kirjaston palautettujen hyllystä. Ystäväni oli lukenut sen aiemmin, ja kirjan nimi oli vilahtanut jossain keskustelussa. 

Kirja oli viihdyttävää ja nopeaa luettavaa. Joskus sekin on arvo. Sen sijaan kirjan juoni oli äärimmäisen mitäänsanomaton ja ennalta-arvattava, pelkkä takakannen lukeminen riitti loppuratkaisun arvaamiseen. Sen sijaan kirjan kerronta oli näppärää ja ironisesti humoristista. Ensisijaisesti juuri kerronnasta (ja suomennoksesta!) voisinkin antaa kirjalle pisteiksi 3/5. Tämä oli niitä kirjoja, jotka ovat kirjastossa tavallisten romaanien joukossa, mutta aivan yhtä hyvin se olisi voinut olla myös romantiikka-hyllyssä.

Lokakuu on edennyt loppupuoliskolleen, olen elellyt 90-luvun maailmassa. Toissapäivänä lenkkipolulta löytyi vielä aineksia kokonaiseen luonnonkukkakimppuun. On luonto ihmeellinen! Kunhan se ei kerro liikoja ihmisen aiheuttamasta ilmastonmuutoksesta.

Tuli myös mietittyä, miten on tullut viime vuosina kyllä luettua ranskalaista nykykirjallisuutta - useimmiten juuri tällaista melko kepeää, näpsäkkää ja hiukan romanttista. Punaisen muistikirjan nainen, Lukija aamujunassa, Anna Gavaldan kirjat ja niin edelleen. Toisaalta myös Michel Houellebecqiä, tuota yhteiskunnallisempaa ja joskus aikalailla ihmisvihaistakin kirjailijaa. Sen sijaan Ranskan naapurimaan Saksan nykykirjallisuus on minulle täysin vierasta. Suomennetaanko saksankielistä kirjallisuutta jotenkin vähemmän, saako se vähemmän palstatilaa lehdissä ja blogeissa, vai mistä on kyse? Hyviä ehdotuksia saksalaisesta nykykirjallisuudesta otetaan vastaan :)

Luettavana oli siis:
David Foenkinos: Nainen, jonka nimi on Nathalie
Alkuteos La délicatesse (suom. Pirjo Thorel)
Gummerus 2011, 265s.

Grönroosin Tuulen suku

Toissaviikolla kirjastosta tarttui mukaan vastailmestynyt Satu Grönroosin romaani Tuulen suku. Kirja on itseasiassa itsenäinen jatko-osa Grönroosin edelliseen romaaniin Lumen syli, jota en kuitenkaan ole lukenut. Minulle kirja oli siis todellakin hyvin itsenäinen, enkä koe että se olisi haitannut lukukokemustani mitenkään.

Ollaan keväässä 1974, jossa 13-vuotias Helmi joutuu vaikeaan tilanteeseen. Hän haluaisi vain harjoitella Abba-esitystä ystävänsä Mervin kanssa, mutta äiti lähtee omille teilleen, ja Helmi jää kaksin pikkusiskonsa Sofian kanssa. Lähiökerrostalon asuntoon tulee kummallinen mustapukuinen nainen. Kunnallisesta kodinhoidosta kenties?

Tuulen suku on tarina siinä, miten nuori tyttö joutuu hänelle kohtuuttoman vastuun alle ja miten Helmi haluaisi vain elämäänsä turvallisen välittävän aikuisen. Kerrostalon väestä onkin apua, eivätkä äidittömät ja isättömät tytöt jää vain oman onnensa nojaan. Kirjassa on jotain maagista, vaikka omalla tavallaan se pureutuukin tavalliseen arkeen. Myös salaperäisen Naisen ja äidin kohtalot selviävät kirjan lopulla.

Kirjan tunnelma on hieman maagillisen outo, kuten sanoin, mutta samalla ikkunan takana on alkamassa kuuma kesäloma, Abba soi ja naapurin mummolta saa aina puolukkamehua. Oman mausteensa romaaniin tuo ehdottomasti Grönroosin lyyrinen kieli, jossa ei ole mitään liikaa. Lukijan pitää yhdistellä asioita itsekin, mikä on miellyttävää.

En tiedä, tulenko lukemaan Helmin perheen aiemmista vaiheista kertovaa Lumen syliä, mutta tämä kirja oli mukavaa ja nopeaa luettavaa olematta kuitenkin mitenkään viihteellistä. 

Satu Grönroos: Tuulen suku.
Atena 2016, 216s.

Ennen päivänlaskua ei voi - vaihtoehtoinen peikkohistoria

Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi palkittiin vuonna 2000 kirja-Finlandialla, ja tänä syksynä se päätyi lukupiirimme luettavaksi. Kirja tuo eteemme nuoren valokuvaajan, homomies Mikaelin, hänen tuttavapiiriään, pari saman kerrostalorapun asukasta sekä peikon. Mikael löytää pihaltaan pienen karvaisen olion, jonka hän päättää ottaa uteliaisuuttaan hoiviinsa.

Sinisalo kirjoittaa peikoille historian, jossa laji on tunnustettu ja tunnettu, mutta vain harvoin nähty. Uuden vuosituhannen alussa jotain odottamatonta saattaa kuitenkin olla tapahtumassa.

Kirjan teemoja on erityisesti ihmisen ja luonnon suhde, mitä korostaa vieläpä Mikaelin toiminta nimenomaan mainosvalokuvaajana. Lukupiirissämme kirja oli luettu ja sen teemat herättivät paljon keskustelua muun muassa eläinten älykkyydestä kuin myös suomalaisista homomaailman kuvauksista. Lisäksi kirjan muoto kiinnosti: näkökulmahenkilöt vaihtelivat luontevasti, minkä vastapainona oli oikeita ja keksittyjä lainauksia niin sanotusta peikkohistoriasta. Tällaisen intellektuaalisen tason tuominen kirjaan oli kiinnostavaa, vaikka toteutus ei aina miellyttänytkään liian pitkine lainauksineen.

Sinisalo on muutoin kirjoittanut paljon scifiä, mikä ei ole ollenkaan oma genreni. Tällainenkin vaihtoehtotarina on hieman siinä rajoille omien mieltymysteni suhteen. Kirjan teemat olivat kuitenkin mielestäni tärkeitä, ja omalla tavallaan kirja on kestänyt aika hyvin aikaa, vaikka toisaalta 16 vuoden takaisen kirjoitusajankohdan välillä aina huomaakin. Kirjassa oli myös erittäin vahva nuortenkirjan tuntu, jota en osaa ihan tarkalleen paikantaa. Ennen päivänlaskua on  ollut monille lukio- ja yläasteikäisille tärkeä kirja 2000-luvun alussa, ja kirja on ollut monilla kirjasuosituslistoilla. Koska itsekin olen tuohon aikaan lukenut todella paljon kirjoja, onkin hieman jännittävää, että tämä on jäänyt minulta teinivuosina lukematta. 14-vuotias Essi olisi luultavasti pitänyt tästä paljon enemmän kuin tämä 29-vuotias versio.

Rannelan Frau - erilainen natsisaksakuvaus

Terhi Rannela: Frau
Karisto 2016
232 s.

Fraun takakansi kysyy: "Millainen nainen eli natsipyöveli Reinhard Heydrichin rinnalla?"

Vaikka pyöveli ei kuulu lempisanoihini eikä takakansiin aina ole uskominen, on Fraun kertomus nimenomaan kertomus Frau Heydrichista, Linasta, joka oli Prahan teurastajaksi kutsunut SS-upseerin uskollinen vaimo.

Kirja pallottelee kahdessa tasossa: on 1940-luku, jossa Lina pitää käsissään perheensä ohjaksia, hän jopa pitää itseään sinä, joka houkutteli miehensä niinsanotulle natsiuralle. Lina on määrätietoinen, ylpeä ja aatteellinen kansallissosialisti. Hän nauttii siekailematta upeasta linnasta kotinaan sekä määrättömästä palveluskunnasta. Toisaalla on 1980-luvun puoliväli, jolloin toimittajaksi esittäytyvä Erich tulee tekemään vanhuudenpäiviään yksin elävästä Linasta henkilöjuttua aikeenaan kirjoittaa tästä rehellinen elämäkerta.

Elämästä Natsi-Saksaan liitetyillä sudeettielueilla Böömissä ja Määrissä, eli nykyisessä Tsekissä en ole lukenut ennen romaaniakaan, ja yhdenlaista koukkua kirjaan tuo myös Heydrichin perheen elämän rinnalla kulkevien prahalaisten elämän kuvaukset. Maan alla kun suunnitellaan Englannin johdolla Heydrichin salamurhaa. Kuvaukset eivät mässäile kamaluuksilla, murhilla ja keskitysleireillä, mutta Rannelan ratkaisut toimivatkin inhorealistista kuvausta paremmin. 

Kirja on kiinnostava kuvaus paitsi elämästä 1940-luvun Tsekissä, myös siitä, millaisia voimia historiaan jääneiden miesten takana on saattanut toimia. Rannelan kirjan lopun lähdeluettelo osoittaa hänen paneutuneen aiheeseen huolella - ovathan Lina ja Reinhard Heydrich todellisia henkilöitä. Rannela kuvaa myös hienosti Linaa vanhana naisena, joka omien sanojensa mukaan ei kadu mitään.

Ainoa miinus onkin kerronnan ajoittainen kankeus. Tämä tulee esiin lähinnä 1980-luvulle sijoittuvissa osioissa, joissa kielenkäyttö tuntuu ajoittain kömpelöltä. Ylipäätään toisen maailmansodan aikaan sijoittuvissa luvuissa en juuri kiinnittänyt huomiota kieleen - kuten hyvä onkin! - mutta luvuissa Erichistä ja vanhasta Linasta kieli toisinaan kiinnitti huomiota. Kenties kyse on vain siitä, että kirjan olisi voinut lukea hioen vielä kerran lävitse. Esimerkiksi sivulta 101 löytyy seuraava kappale: " Mistään muusta hän ei puhuisi niin mielellään kuin Schlossin puutarhasta. Kunpa he voisivat kävellä tiluksilla, Lina esittelisi paikkoja mielellään. He voisivat poimia luumuja ja kirsikoita suoraan puusta ja istua suihkulähteelle lepäämään. Jos vieras pysyi ratsailla, Lina veisi tämän mielellään metsästämään."

Frau on kuitenkin hieman erilainen kirja Natsi-Saksasta, eivätkä Heydrichien kohtalot olleet minulle entuudestaan tuttuja. Kirjan luki nopeasti ja mielenkiinnolla! Kirjassa ei liikaa selitelty historiallisia tapahtumia, vaan niitä tiputettiin lukijalle luontevasti - kuten sotatapahtumat ja Wannseen konferenssi. Myös salamurhan suunnittelun ja toteuttamisen kuvaus ovat kiinnostavia, ja kirjaa lukiessa oppi vähän uuttakin!

Minna Rytisalo: Lempi

Kuka on Lempi? Sitä lähtee Rytisalo raottamaan esikoisromaanissaan, joka koostuu kolmesta osasta. Ensin Lempistä kertoo Viljami, Lempin aviomies. Sitten ääneen pääsee Viljamin ja Lempin kotitilan piikatyttö Elli ja lopuksi Lempin kaksossisko Sisko. Eletään 1940-lukua Lapissa, on sota, joka kuitenkin jää etäiseksi taustajylyksi - ainakin siihen saakka, kunnes saksalaiset lähtevät vetäytymään kohti pohjoista. On kolme naista ja yksi mies sekä tragedia, joka valkenee lukijalle vähitellen. Lempi on kadonnut, mutta minne?

Kaikkien kolmen kertojan äänet ovat hieman erilaiset, vaikka Rytisalo kirjoittaakin lyyrisen kauniisti halki kirjan. Runollisuus ei kuitenkaan ole ylitsevuotavaa, vaan luontevaa. Rytisalo kertoo mielestäni tarinaa hienosti niin, ettei kaikkea tarvitse sanoa ääneen, Lempin kohtalokin tavallaan tulee ilmi lauseiden ja rivien väleissä. Osittain siinä on myös romaanin kauneus - juuri tällainen tyyli erottaa Lempin tapaiset romaanit historiallisen romaanin tai kaksi vuosittain markkinoille puskevista kirjailijoista, vaikka sinänsä tarinat eivät aina olekaan erilaisia. Erilaista on se, miten tarina kerrotaan.

Lempi on paras tänä vuonna lukemani kirja, suosittelen sitä siis vahvasti!

Minna Rytisalo: Lempi
Gummerus 2016
234 s.

Lukulukko - ja avain

Yleensä luen yhden kirjan 1-2 viikossa, joskus nopeammin. Parina viime vuonna muun muassa Helmetin lukuhaaste sekä muuttuvat elämäntilanteet - ja ihanat kirjat! - ovat saaneet minut lukemaan noin 50-60 kirjaa vuodessa, kun taas aiemmin luin noin 30 kirjaa vuodessa. Paljonhan siihen mahtuu.

Ja mahtuuhan siihen myös niitä tilanteita, jolloin lukeminen ei vain yhtään rullaa. Ei rullaa, vaikka kiinnostustakin olisi. Jonkinlaisessa lukossa olinkin lukemisen suhteen toukokuun lopulta tähän kesä-heinäkuun vaihteeseen. Voi tietysti olla, että nyt tilanne taas palautuu ongelmalliseksi, mutta sen näkee.

Aloitin kyllä lukea monia kirjoja, mutta jätin kaiken kesken. Osan jätin kesken sivulla 10, osan sivulla 350 (kuten Kate Mortonin Paluu Rivertoniin). Yritin etsiä lyhyitä ja pitkiä kirjoja, joista innostua, mutta en vain saanut mitään aikaiseksi.

Onneksi sitten bongasin kirjastosta uutuushyllystä J. Ryan Stradalin vastasuomennetun romaanin Keskilännen keittiöt. Se vangitsi ensin kauniilla kannellaan ja sitten kiinnostavalla sisällöllään. Kirjan novellimaisissa luvuissa kerrotaan milloin kenenkin ihmisen elämästä, johon jotenkin aina liittyy Eva Thorvald, salaperäinen ja superlahjakas kokki, joka järjestää tuhansien dollarien arvoisia illallisia, joille on vuosien jono. Kuka Eva on, kuka hän saattaa olla, kenen kaikkien elämään hän vaikuttaa ja miten hänestä tuli mestarikokki? Kirja on mukavan kepeä muttei liiaksi viihteellinen. Keskilännen keittiöt muistutti muun muassa Maria Semplen Missä olet Bernadettea  sekä David Nichollsin Kaikki peliin -kirjaa.

Keskilännen keittiöt oli siis nopeasti luettava hauska, ironinen mutta myös hyvän juonen ja rakenteen sisältänyt kirja, jossa oli erityisesti puhe ruoasta. Tavallaan oivallinen kesäkirja! Vaikkakin joillekin kesäkirjoja ovat klassikoit, toisille taas kylmäveriset dekkarit. 

Nyt lähden taas etsimään hyvää luettavaa...

Että tuntisin eläväni

Joskus harhailu kirjaston hyllyjen välissä kannattaa, jopa novellihyllyn luo eksyminen.

En ole novelli-ihminen, vaikka joitain hyviä kokoelmia olenkin lukenut (lähinnä siis Petri Tammisen novellit sekä Anna Gavaldan Kunpa joku odottaisi minua jossakin ovat miellyttäneet). Toisinaan käyn kuitenkin tuijottamassa novellihyllyäkin, ja jokin aika sitten silmiini osui Tuula-Liina Variksen Että tuntisin eläväni (WSOY 2013). En ollut aiemmin kuullut kirjasta enkä lukenut Variksen kirjoja.

Hieman alle 200-sivuinen teos upotti minut oikeastaan heti. Tarinat kulkevat 1920-luvulta nykypäivään ja ilahduttavasti ne liittyvät löyhästi toisiinsa. Tarinoiden henkilöt kuuluvat samaan sukuun - olkoonkin, että toisinaan menin kyllä sekaisin lapsissa, tädeissä, isissä ja sukulaisuussuhteissa kaiken kaikkiaan. Kovinkaan olennaista se ei aina ollut kuitenkaan.

Tarinat kertovat ajastaan, 1920-luvun todellisuudesta ja sodasta palaavista miehistä 1940-luvun puolivälissä, suurista ikäluokista ja niin edelleen. Yhteistä kaikille tarinoiden ihmisille on, että pohjimmiltaan suku on paras ja pahin, jokainen haluaisi rakastaa ja tulla rakastetuksi. Ukkospilvenä taivaanrannassa on silti aina kuolema. Se tulee onneksi ja valitettavasti, se helpottaa ja tulee aivan liian varhain. Iloluonteisuudesta Että tuntisin eläväni -kokoelmaa ei tosiaan voi syyttää, mutta kuolemaa todellisempaa on silti se, että ihminen on ihminen kaikkina aikoina. Haaveet toteutuvat vain harvoin. Yhteiskunnan asettamat odotukset ja nopeasti hiipuvat onnenhetket ovat meidän kaikkien ristiksi kannettavaksi laitettu.

Että tuntisin eläväni oli paras tänä vuonna lukemani kirja. Sen myötä aion myös ehdottomasti lukea lisää Variksen tuotantoa. Teos sai minut monin tavoin mietteliääksi. Se sai toki miettimään suuria asioita kuten rakkautta ja kuolemaa, sukulaisuutta ja sen sellaista. Realistisissa ihmiskohtaloissa pitkin vaikkapa viimeisen sadan vuoden historiaa on jotain sellaista voimaa, joka saa minut kääntämään sivua kerta toisensa jälkeen. Se jos mikä on minun genreni.

Viimeaikojen luettuja

Alkuvuoden aikana on tullut luettua aika pino kirjoja - Goodreadsin mukaan yhteensä noin 6000 sivua - jotka ovat vieneet eri aikoihin ja paikkoihin.

Usein lukiessa käy niin, että sattumalta pienen ajan sisällä luetut kirjat jotenkin liittyvät kovasti toisiinsa. Tai kenties kyse on siitä, että vielä mielessä olevista kirjoista alkaa muuten vain löytämään yhtäläisyyksiä. Omalla kohdallani huomasin noin kuukausi sitten saaneeni jo jotakuinkin yliannostuksen toisesta maailmansodasta Englannin kontekstissa. Yritin alkaa lukea Jos saat tämän kirjeen sekä Hävityksen jumala -romaaneja, kun koko aihe alkoi tökkiä pahasti. Nuo romaanit jäänevät siis määrittelemättömään tulevaisuuteen.

Vaikka en minä siellä toisen maailmansodan Englannissa nyt niin kamalasti ole ollut. Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaani sekä Sadie Jonesin Kotiinpaluu tulivat luetuksi maaliskuussa, ja niiden maisemat olivat mielessäni niin kovin samanlaiset. Ehkäpä aihepiiri ei vielä tulloin pursunnut korvistani ulos, sillä molemmat kirjat olivat todella mainioita lukukokemuksia. Atkinsonin kirjan idea on verraton, ja se on vieläpä toteutettu niin, että pokkarina luetun kirjan kaikki 600 sivua olivat aivan perusteltuja. Sattuman merkitystä ei ole aiemmin käsitelty näin ansiokkaasti, minkä tietysti ovat huomanneet miljoonat muutkin kirjan lukijat.

Sadie Jonesin romaani taas vei 1950-luvulle, ja kirjan intensiivinen kerronta sai miettimään epäoikeudenmukaisuutta. Hetken aikaa olinkin valmis alleviivaamaan, kuinka kaikkein suurinta vääryyttä tai muutoin suurinta epäkohtaa maailmassa edustaa nimenomaan epäoikeudenmukaisuus. On se sitten kahden ihmisen välisessä suhteessa tai valtioiden valtapolitiikassa tai siirtomaa-ajan alistussuhteissa - tai missä tahansa! Kirjan magiikka on jo hieman haalistunut, mutta epäoikeudenmukaisuutta en siedä vieläkään. Kotiinpaluu oli niin mukaansatempaava romaani, että nyt luettavana on hänen aiempi romaaninsa Ehkä rakkaus oli totta.

Näiden kahden ohella olen lukenut kyllä muitakin kirjoja, joskin ne eivät ole tehneet yhtä lähtemättömiä vaikutuksia. Toni Morrisonin Armolahja oli lukupiirimme kirjana muutama viikko sitten, ja perään luin toisen Morrisonin, Luoja lasta auttakoon. Epäoikeudenmukaisuus on niissä ainakin yhtenä alateemana, ihmisyyden ja etnisyyden lisäksi esimerkiksi, mutta tyyliltään ne olivat hämmentävän erilaisia lukukokemuksia. On oikeastaan hankalaa uskoa, että ne todella ovat saman kirjailijan tuotantoa. Armolahja oli minulle hieman raskassoutuinen kuvaus orjuudesta ja rakentuvasta USAsta 1600-luvulla, Luoja lasta auttakoon taas puheenvuoro onnellisen lapsuuden puolesta näennäisesti paljon kepeämmällä tyylillä ilmaistuna. Molemmat ovat toki lukemisen arvoisia, ja Morrison on gloriansa ansainnut näillä uusillakin kirjoillaan.

Niin paljon kuin yleensä luenkin kotimaista kirjallisuutta, viime aikoina tätä sarjaa ovat edustaneet vain Heidi Köngäksen Hertta (aiheensa puolesta superkiinnostavaa), Marjut Helmisen erikoisromaani Appelsiinilehto (kirja-arvostelua varten - kohtuullinen kokemus sekin) sekä Hellevi Salmisen nuorille aikuisille suunnattu Hello, I love you. Näistä viimeisin oli kirjana ehdottomasti onnettomin. Muutaman Goodreadissa olevat arviot kirjasta tiivistävät minunkin ajatukseni. Kirjan homoseksuaalisuusteema on toki kiinnostava, mutta aiheen käsittely on vanhanaikaista, päälleliimattua ja masentavaa. Sääli, tuskin Salminen aivan niin halusi sanoa.

Kotimaisen kirjallisuuden parissa elämäni tässä kuitenkin jatkuu ainakin osittain. Vapun jälkeen lukupiirimme keskustelee vähän kepeämmästä kirjallisuudesta, kun ruodittavana on Enni Mustosen Paimentyttö.

Minä Neljäntienristeyksessä

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys sai ilmestyttyään valtavasti suitsutusta, alkaen Helsingin sanomien ylistävästä arviosta. Kirjaa hehkutettiin blogeissa ja somessa, kirja sai palkintoehdokkuuksia (kuten Finlandia- ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkuus). Youtubessa näkyi kirjan mainos. Ensimmäinen kirjamainos, jonka olen koskaan nähnyt Youtubessa.

Itse en lukenut kirjaa vielä ilmestymisviikolla, mutta saman syksyn aikana kuitenkin, kun satuin saamaan sen pikalainana kirjastosta - Neljäntienristeystähän ei vieläkään oikeastaan näy kirjaston hyllyssä. Sitä onkin myyty kymmeniä tuhansia. Nyt Kinnunen on julkaissut toisen romaaninsa, Lopotin, jota on arvioissa pidetty esikoistakin parempana. Kinnusen haastattelu Ylen aamutv:n Aamun kirja -osiossa muutama viikko sitten olikin lähinnä Sepon ja Nadjan kehufanfaari.

Kuulun lukijoihin, jotka joskus pitävät kehutuista kirjoista ja joskus eivät syty niille ollenkaan. Jos kirja onnistuu saavuttamaan suuren suosion, olen jo valmiiksi sen suhteen aika varauksellinen, ja aikoinaan lähdin lukemaan Neljäntienristeystäkin katsoakseni, mikä siinä oli niin ihmeellistä ja suitsutuksen arvoista.

Saatan olla Suomen ainoa kyseisen kirjan lukenut ihminen, joka ei löytänyt kirjasta sitä kaikkea, johon muut ovat ihastuneet. Kirja oli mielestäni hyvä, totta kai se oli hyvä eikä huono, mutta en nähnyt siinä sellaista, mikä olisi erottanut sen aika monesta muusta kirjauutuudesta. Kirjassa oli kiinnostavia hahmoja ja aineksia, mutta ei se silti yltänyt lempikirjojeni joukkoon. En ymmärtänyt joukkohysteriaa. 

Kuva: Turun kaupunginteatteri.

Jostain näiden mietteiden keskeltä lähdin katsomaan Turun kaupunginteatterin sovitusta Neljäntienristeyksestä. Tiesin tarinan, muttei minulla ollut kovinkaan ihmeellisiä odotuksia näytelmästä. Teatteri ei varsinaisesti ole leipälajini - odotin hyvää näytelmää, odotin mielenkiinnolla eniten sitä, miten kirjan lukuisat aikatasot olisi saatettu lavalle.

Neljäntienristeyksen näytelmäversio pääsikin yllättämään minut. Ne asiat, jotka näin itse kirjassa puutteeina, oli saatu muutettua näyttämöllä hyvään ja loogiseen muotoon. Kätilö-Mariasta oli tehty läsnä oleva traaginen hahmo (kun kirjassa hän jäi minusta hyvin irralliseksi ja jopa turhaksi), Johanneksen hahmo kasvoi uusiin mittoihin (joita en muista kirjassa nähneeni), Kaarinan ja Lahjan maailmojen erillisyys korostui. Eri ajat 1900-luvun alusta alkaen oli saatettu sulaan sopuun. Lava antoi mahdollisuuden näyttää yhtäläisyyksiä ja yhteyksiä, jotka romaanissa olivat hankalammin havaittavissa.

Kirjan tapahtumat saivat muodon, joka tuli minulle iholle aivan toisella tavalla kuin kirja. Ehkä kyse oli siitä, että kirjalta odotin hehkutuksen myötä kamalasti, mutta teatterisovituksella en ollut asettanut oikein mitään odotuksia? Kenties. Olenko sittenkin enemmän visuaalinen kuin tekstuaalinen ihminen? Niin tai näin, alkuperäisteos oli saatu dramatisoitua muotoon, joka sykähdytti minua enemmän kuin kirja - ja joka sai minut kiinnostumaan kirjan lukemisesta uudelleen. Uudelleen sitten joskus, ei nyt heti. 

Kaiken kaikkiaan Neljäntienristeys-näytelmä oli vaikuttava ja koskettava esitys kirjastakin tutuista teemoista: katkeruudesta, omasta tiestä, hyväksymisestä, ihmisten välisistä suhteista ja kommunikoinnin vaikeudesta. Samalla lavalla Neljäntienristeys oli omissa silmissäni paljon romaania melankolisempi. Kenties Tommi Kinnusen paikoin lakoninen ja toteava tyyli antoi lukijan ja romaanihahmojen väliin etäisyyttä, joka oli näyttämöllä muutettu aivan uuteen uskoon. Maailma kehittyy ja muuttuu moniarvoisempaan suuntaan, mutta erityisesti Onnin ja Lahjan traagiset hahmot loivat katsojan ylle vain vähän valoa. 

Luettavana Tulevaisuuden arabi

Syyria on uutisissa päivittän. Viimeksi tänään luin Ylen uutissivuilta arvion, jonka mukaan nyt käytävän Syyrian sodan aikana jopa 11 % syyrialaisista on kuollut tai haavoittunut. Sehän on aivan järkyttävä määrä!

Pohjois-Afrikan Libya taas viihtyi uutisotsikoissa enemmän pari-kolme vuotta sitten. Se oli yksi niistä maista, joihin alkuvuodesta 2011 alkanut arabikevät yletti vallankumousvoimansa, ja Libyan presidentti Gaddafi syrjäytettiin uuvuttavien taisteluiden jälkeen. Vaikka kansanjoukot vaativat vuonna 2011 Libyaa uudistumaan, maa on ajatunut omaan väkivallan kierteeseensä.

Näiden molempien alueiden lähihistoria tulee uudella tavalla tutuksi Riad Sattoufin sarjakuvateoksessa Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978-1984) (WSOY 2015, suomentanut Saara Pääkkönen). En lue sarjakuvia juurikaan, joten en osaa arvioida teosta sarjakuvien genressä - teen sen siis yleisemmässä kirjallisuuden ja kertomusten genressä.

Tulevaisuuden arabi on, nimensä mukaisesti, kuvaus Riad-pojan lapsuudesta ensin Libyassa ja sitten Syyriassa. Riad on syyrialaisen isän ja ranskalaisen äidin lapsi, jonka valloittavat vaaleat hiukset hurmaavat siellä, missä hän kulkee. Riad opettelee arabiaa, Jumala muuttuu laulaja Georges Brassensin hahmoksi ja ystävyyksiä solmitaan hieltä tuoksuvien ikätoverien kanssa.

Teos käsittelee totta kai myös Libyan ja Syyrian diktatuureja 1970-1980-lukujen vaihteessa, ja siinä sivussa kerrotaan hieman enemmänkin maiden tilanteesta: historiasta, uskonnollisista valtasuhteista ja niin edelleen. Ennen muuta se on kuitenkin tarina Riad-pojasta, jolla ei oikeastaan tunnu olevan selvää kotimaata. Kirja on kiinnostava paljosti siksi, että se tarjoaa nimenomaan lapsen näkökulman. Gaddafi on komea, linja-auton lattiassa on niin suuret kolot että matkan edistymistä voi seurata katsomalla maan kamaraa.  Passintarkastajat ovat suuria ja pelottavia, äidit syövät isiltä jääneet tähteet, leikkisotilaat ovat syyrialaisia, kuolleet vastustajat israelilaisia. Juutalainen on haukkumasana. 

Lapsen näkökulma on kiinnostava ja selittelemätön, mikä tekee tarinasta raikasta luettavaa. Minulle heräsi toki mieleen monia kysymyksiä, joille kirja ei tarjoa vastausta. Riadin perheen kohdalla kiinnitin kenties kaikkein eniten huomiota ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän suhteeseen. Heillä kun tuntuu olevan kovin eri käsitykset lastenkasvatuksesta, uskonnosta ja muusta. Miten Riadin äiti, mitä ilmeisimmin emansipoitunut moderni ranskalainen nainen, suostuu asumaan Syyriassa ja Libyassa torakkaisissa läävissä - rakkaudesta? Koska tarina on kerrottu pienen Riad-pojan näkökulmasta, ei tätä teemaa käsitellä sen enempää kuin miltä se korkeintaan lapsen mielissä näyttäytyy. Ja lasta toki kiinnostavat enemmän leikit kuin syvällisemmät kysymykset vanhempien identiteeteistä.

Kirjalle on tulossa jatko-osa ja odotan sitä innolla! Tulevaisuuden arabi oli mitä ajankohtaisinta luettavaa, se nauratti monesti ja sai mietteliääksi useammin.

Kävelyllä Aurajoen rannoilla

Kaksi keski-ikäistä yksinelävää turkulaista kohtaa sattumalta, vai ehkä kohtalon oikusta, asuntonäytössä Port Arthurin eli Portsan puutaloalueella (itseasiassa hyvän ystäväni naapurissa). Katseita vaihdetaan ja asunnon esittelijä luulee heidän olevan pariskunta. Siitä kaikki alkaa. He alkavat kävellä pitkin Aurajoen rantoja, kohti Tuomiokirkkoa, kipuavat Kakolanmäelle, halaavat teatterisillalla. Mutta vain kävelevät.

Hyvät kirjat ovat hyviä. Hyvien kirjojen sivut kääntyvät huomaamatta eikä illalla malta mennä nukkumaan.

Vaikka kirjan loppuratkaisun arvaisi etukäteen, voi kirja silti olla hyvä.

Ja Eppu Nuotion viime vuonna julkaistu pienimuotoinen hitti, Mutta minä rakastan sinua (Otava 2015), on juuri sellainen kirja.

Teos on romanttinen muttei siirappinen, realistinen muttei kammottava, arkinen muttei tylsä. Lauri ja Karin ovat iältään 50+ ja erinäisistä syistä he ovat avioeronneita ja arkoja astumaan uuteen suhteeseen. Nuotion kirja soljuu kuin Aurajoki toukokuun auringossa, muttei se kuitenkaan ole aivan niin ennalta-arvattava kuin itsekin alunperin pelkäsin. Kirjassa on teemoja ja käänteitä, joita en olisi arvannut, ja jotka tekivät lukemisesta entistä nautinnollisempaa. Oli ihanaa kulkea päähenkilöiden mukana täällä omassa kotikaupungissani. Kirja herätti toivoa ja oli kaikesta huolimatta positiivinen, vaikkei yltiöpositiivisuuteen tai hunajaan yllyttykään.

"Keski-ikäisen naisen muodonmuutos voi olla yllättävä, perhosen sijaan minusta saattaa kuoriutua mitä tahansa."

En ole aiemmin lukenut Nuotion kirjoja ja - ehkä siksi - eniten pidin oikeastaan Nuotion kertojanäänestä. Se oli niin rauhallinen ja sujuva, kuulin mielessäni keski-ikäisen naisen kertomassa tarinaa rauhaisasti, vaikka kirjassa kyllä oli muitakin näkökulmahenkilöitä. Kielikuvia oli paljon ja ne olivat hienoja, muttei kirjasta silti jäänyt sellaista vaikutelmaa, että taiteellisuutta tai runollisuutta olisi jotenkin erityisesti yritetty. Kaikenkaikkiaan kerronta oli niin valtavan luontevaa!

Tämä on pieni, ihana hyvänmielen kirja, jollaisia me kaikki aina toisinaan haluamme lukea (tai minä ainakin haluan!). Aion myös tarttua muihin Eppu Nuotion kirjoihin tulevaisuudessa.


***


Ajattelin laittaa tämän vuoden 2016 Helmetin lukuhaasteen kohtaan "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa". Sopisi toki moniin muihinkin kohtiin, kuten kirja jossa rakastutaan ja kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole aiemmin lukenut.

Vähenevän valon aikaan

Itä-Saksassa alkusyksyllä 1989. Suku, tuttavat ja muut kutsun saaneet kokoontuvat juhlimaan Wilhelmin 90-vuotissyntymäpäivää, joka huipentuu kunniamerkin luovuttamiseen. Vaikka metallia hänellä ovat jo laatikot täynnä.

Saksalaisen Eugen Rugenin esikoisteos Vähenevän valon aikaan on ollut Saksassa jymymenestys, eikä se ihan vähällä ole tainnut päästä muuallakaan, sillä sitä on käännetty monille kielille, ja täällä Suomessakin siitä on sekä kovakantinen että pokkariversio - menestys siis.

Ensinnä mainituille Wilhelmin 90-vuotispäiville kirjassa palataan monia kertoja, aina uuden henkilön näkökulmasta. On Wilhelm itse. Hänen vaimonsa Charlotte. Hänen lapsenlapsenlapsensa Markus. Wilhelmin ja Charlotten poika Kurt. Ja niin edelleen. Syntymäpäivä on kiinnepiste, josta kurotetaan ajassa taaksenpäin ja eteenpäin. Umnitzerin suvun vaiheita seurataan 1950-luvulta 2000-luvun alkuun pieninä pistoksina, kurkistuksina. On Kurtin vaimo Irina, joka täyttää juhlaruoaksi luostarihanheaan ja Irinan ja Kurtin poika Sasha, joka pakenee länteen, on Sasha keski-ikäistyneenä Meksikossa, etsimässä juuriaan. Meksikossa, johon Wilhelm ja Charlotte maailmansodan aikana pakenivat ja josta he 1950-luvulla palaavat vanhalle mantereelle, rakentamaan sosialistista Itä-Saksaa. Wilhelm saa mitalit, Kurt kirjoittaa historiaa, vaimot ovat keittiössä tuhansine ajatuksineen.

Vähenevän valon aikaan oli juuri sellainen kirja, jonka nyt halusinkin lukea: historiallinen romaani, yksi suku, eri sukupolvet. Rugen tyyli on sujuva, ja erityisesti Wilhelmin syntymäpäiväkuvaukset yltyvät uusille kierroksille ja nauruhermoillekin saakka. Teoksen rakenne toimii mielestäni todella hyvin. Aivan jokaiseen kysymykseen ei saada vastauksia, rivien välistä korkeintaan, mutta se ei lukiessa jää harmittamaan. Umnitzerin suvun jäsenet kammottavat ja ihastuttavat, pilke silmäkulmassa Ruge tuo heidät humaanisti esiin.

Teos käsittelee tietysti Saksojen, varsinkin DDR:n historiaa antamatta siitä mitään selittävää oppituntia, ja ainakin minusta se oli erinomainen juuri niin. Järjestelmät muuttuvat, ihmiset menevät ajassa, ovat sen uhreja ja sankareita - vaan ketkä saavat mitalit, kuka vartioi aina kiehuvaa vettä, kuten takakannessakin kysytään.

Eugen Ruge: Vähenevän valon aikaan.
Suomennos: Liisa Ryömä ja Robert Ryömä.
Atena 2012


***


Laitan tämän Helmetin 2016 lukuhaasteen kohtaan Kirja jossa juhlitaan, sillä Wilhelmin juhlat ovat kirjassa keskiössä. Muitakin vaihtoehtoja toki olisi. Tavallaan kirjan nimen voi ajatella viittaan vuoden- tai vuorokaudenaikaan, toisaalta Irinan valmistelema luostarihanhi tuo kirjaan myös aimo annoksen ruokaa. Ja enhän ole aiemmin lukenut Eugen Rugea!

Lukuvuoteen 2016!

Viime vuonna luin luultavasti enemmän romaaneja kuin koskaan aikuisiällä. Rinnalle ja ohi kiilaavat luultavasti teinivuodet, jolloin Neiti Etsiviä, Sweet Valley Highta ja Tuija Lehtisiä tuli ahmittua kiireen kaupalla.

Aloitin viime vuonna Helmetin lukuhaastetta ja muutamaa kohtaa lukuunottamatta se tulikin melkein suoritetuksi. Vaille jäivät kirja jota äiti rakastaa (koska äitini ei juuri lue kirjoja), kirja joka jäi koulussa lukematta (koska luin ne kaikki), uusiosovitus klassikkoromaanista (en jaksanut), trilogia (ei vain löytynyt tarpeeksi kiinnostavaa trilogiaa tähän hätään) sekä ehkä joku viides kohta.

On hankala poimi suuria kirjamassasta viime vuoden parasta kirjaa, mutta se voisi olla joku näistä:

• Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
• Michael Dobbs: House of Cards
• Risto Isomäki: Sarasvatin hiekkaa
• Audrey Magee: The Undertaking (suom. Sopimus)
• Kari Hotakainen: Ihmisen osa
• Juha Itkonen: Ajo

Luin toki myös kirjoja, erityisesti syksyllä, jotka eivät haasteeseen enää tulleet mukaan. Tosin, vähän ärsyttää huomata, että kovin moni niistä sopisi Helmetin 2016 lukuhaasteeseen: tällaisia ovat esimerkiksi kohdat avaruuteen sijoittuvasta kirjasta (Muñoz Molina: Kuun tuuli), kirjasta jossa lähetetään kirjeitä (Kirjallinen piiri perunankuoripaistoksen ystäville tai Shields & Howard: Kuiva kausi) sekä kahden kirjoittajan yhdessä kirjoittamasta kirjasta (edellä mainittu Shields & Howard). (Jälkihuomiona silti, että jos lukee menneisyyteen sijoittuvaa kirjaa, sanotaan vaikka 1700-luvulta 1950-luvulle sijoittuvaa, niin ainahan niissä lähetetään kirjeitä, nämä kaksi vaan olivat erikseen kirjeromaaneja, kuten myös esimerkiksi Kirjeitä saaresta.)

On siis aika jättää jäähyväiset 2015:lle ja suunnata eteenpäin. Olen katsellut Helmetin vuoden 2016 lukuhaastetta, kuten jo sanoin, ja yritän jälleen parhaani mukaan lukea kirjoja sen eri kohtiin. En usko saavani sitä ihan täyteen tänäkään vuonna, mutta ehkä pääsen jonnekin 40-45 viiden kirjan tienoille, ainakin jos elämäntilanne pysyy sellaisena kuin se nyt näyttää ja minulla on kohtuullisesti aikaa käytössä kirjojen lukemiseen :)

Toivon tänä vuonna lukevani paljon hyviä kirjoja. Erityisesti haluaisin löytää kiinnostavaa ja jopa mullistavaa luettavaa kirjaston hyllyjen välistä - en siis palautettujen hyllystä! Löytää niitä vuosikymmenten varrella kirjoitettuja ja julkaistuja romaaneja, jotka ovat aivan ihastuttavia, ajattelua herättäviä sekä mukaansatempaavia, mutta jotka eivät oikein ikinä päädy sinne palautettujen hyllyyn.

Eikä joku klassikkokaan pahaa tekisi!