Minä Neljäntienristeyksessä

Tommi Kinnusen esikoisromaani Neljäntienristeys sai ilmestyttyään valtavasti suitsutusta, alkaen Helsingin sanomien ylistävästä arviosta. Kirjaa hehkutettiin blogeissa ja somessa, kirja sai palkintoehdokkuuksia (kuten Finlandia- ja HS:n esikoiskirjapalkintoehdokkuus). Youtubessa näkyi kirjan mainos. Ensimmäinen kirjamainos, jonka olen koskaan nähnyt Youtubessa.

Itse en lukenut kirjaa vielä ilmestymisviikolla, mutta saman syksyn aikana kuitenkin, kun satuin saamaan sen pikalainana kirjastosta - Neljäntienristeystähän ei vieläkään oikeastaan näy kirjaston hyllyssä. Sitä onkin myyty kymmeniä tuhansia. Nyt Kinnunen on julkaissut toisen romaaninsa, Lopotin, jota on arvioissa pidetty esikoistakin parempana. Kinnusen haastattelu Ylen aamutv:n Aamun kirja -osiossa muutama viikko sitten olikin lähinnä Sepon ja Nadjan kehufanfaari.

Kuulun lukijoihin, jotka joskus pitävät kehutuista kirjoista ja joskus eivät syty niille ollenkaan. Jos kirja onnistuu saavuttamaan suuren suosion, olen jo valmiiksi sen suhteen aika varauksellinen, ja aikoinaan lähdin lukemaan Neljäntienristeystäkin katsoakseni, mikä siinä oli niin ihmeellistä ja suitsutuksen arvoista.

Saatan olla Suomen ainoa kyseisen kirjan lukenut ihminen, joka ei löytänyt kirjasta sitä kaikkea, johon muut ovat ihastuneet. Kirja oli mielestäni hyvä, totta kai se oli hyvä eikä huono, mutta en nähnyt siinä sellaista, mikä olisi erottanut sen aika monesta muusta kirjauutuudesta. Kirjassa oli kiinnostavia hahmoja ja aineksia, mutta ei se silti yltänyt lempikirjojeni joukkoon. En ymmärtänyt joukkohysteriaa. 

Kuva: Turun kaupunginteatteri.

Jostain näiden mietteiden keskeltä lähdin katsomaan Turun kaupunginteatterin sovitusta Neljäntienristeyksestä. Tiesin tarinan, muttei minulla ollut kovinkaan ihmeellisiä odotuksia näytelmästä. Teatteri ei varsinaisesti ole leipälajini - odotin hyvää näytelmää, odotin mielenkiinnolla eniten sitä, miten kirjan lukuisat aikatasot olisi saatettu lavalle.

Neljäntienristeyksen näytelmäversio pääsikin yllättämään minut. Ne asiat, jotka näin itse kirjassa puutteeina, oli saatu muutettua näyttämöllä hyvään ja loogiseen muotoon. Kätilö-Mariasta oli tehty läsnä oleva traaginen hahmo (kun kirjassa hän jäi minusta hyvin irralliseksi ja jopa turhaksi), Johanneksen hahmo kasvoi uusiin mittoihin (joita en muista kirjassa nähneeni), Kaarinan ja Lahjan maailmojen erillisyys korostui. Eri ajat 1900-luvun alusta alkaen oli saatettu sulaan sopuun. Lava antoi mahdollisuuden näyttää yhtäläisyyksiä ja yhteyksiä, jotka romaanissa olivat hankalammin havaittavissa.

Kirjan tapahtumat saivat muodon, joka tuli minulle iholle aivan toisella tavalla kuin kirja. Ehkä kyse oli siitä, että kirjalta odotin hehkutuksen myötä kamalasti, mutta teatterisovituksella en ollut asettanut oikein mitään odotuksia? Kenties. Olenko sittenkin enemmän visuaalinen kuin tekstuaalinen ihminen? Niin tai näin, alkuperäisteos oli saatu dramatisoitua muotoon, joka sykähdytti minua enemmän kuin kirja - ja joka sai minut kiinnostumaan kirjan lukemisesta uudelleen. Uudelleen sitten joskus, ei nyt heti. 

Kaiken kaikkiaan Neljäntienristeys-näytelmä oli vaikuttava ja koskettava esitys kirjastakin tutuista teemoista: katkeruudesta, omasta tiestä, hyväksymisestä, ihmisten välisistä suhteista ja kommunikoinnin vaikeudesta. Samalla lavalla Neljäntienristeys oli omissa silmissäni paljon romaania melankolisempi. Kenties Tommi Kinnusen paikoin lakoninen ja toteava tyyli antoi lukijan ja romaanihahmojen väliin etäisyyttä, joka oli näyttämöllä muutettu aivan uuteen uskoon. Maailma kehittyy ja muuttuu moniarvoisempaan suuntaan, mutta erityisesti Onnin ja Lahjan traagiset hahmot loivat katsojan ylle vain vähän valoa.