Jo vain, olen viimeksi kirjoittanut joskus sata vuotta sitten. Paljon kaikenlaisia ajatuksia on toki risteillyt mielessä kokoajan. Jo pitkään olen halunnut kirjoittaa yhdestä asiasta, nimittäin historian tylsyydestä. Jota ei siis mielestäni ole olemassakaan.
Maailmassa tuntuu elävän varsin suurikin joukko ihmisiä, joiden mielestä historia on tylsintä mitä olla saattaa. Ymmärrän sen siltä kannalta, että jos käsitys historiasta on Ruotsi-Suomen kuninkaiden nimien ja hallintavuosien opettelua yläasteella, niin se ei välttämättä ole kaikkien mielestä kovinkaan jännittävää. Ei ehkä minunkaan mielestäni, vaikka toisaalta seKIN voittaa aika monta muuta ainetta. Joillekin kun historia on lähinnä vuosilukuja ja sotia. Sellainen käsitys historiasta on kyllä aika vanhentunut, ja ainakin historiantutkimuksen ja -opiskelun parissa suurmieshistorian aika on ollut auttamattomasti ohi jo pitkään.
Toisaalta jotkut perustelevat historian tylsyyttä (ja jopa turhuutta) sillä, että mitä sitä vanhoja muistelemaan, "Minä ainakin mieluummin keskityn tähän hetkeen ja tulevaisuuteen". Historia kun auttamatta on vanhaa. Tällaista ajattelua saatan mielessäni hieman paheksua, sillä en usko nykymaailmaa ja yhteiskuntaa voitavan ymmärtää juuri ollenkaan ilman tuntemusta menneisyydestä. Jos haluaa olla selvillä maailmasta, pitäisi olla selvillä myös ainakin 1900-luvun poliittisesta historiasta, mutta oikeastaan myös paljon laajemmista ja ajallisesti kauemmas menevistä kysymyksistä. Samalla en tietenkään voi olettaa, että kaikki maailman ihmiset, edes kaikki suomalaiset lukisivat historiantutkimuksia (populaareja tai kovaa tiedettä) päivät pääksytysten. Sen sijaan olisi hyödyllistä tietää vaikkapa kolonialismista ja kylmästä sodasta pääpiirteet, ihan jotain vain mainitakseni. Miten muuten voi avautua pätkääkään se, että Ranska partioi tälläkin hetkellä Malissa? Ymmärtääkseen vaikkapa Sochin olympialaisten ympärillä käytävää poliittista keskustelua kannattaisi tietää, että Venäjällä on aivan loputon vahvojen johtajien perinne ja samanaikainen jännite idän ja lännen välillä.
Mutta vaikka politiikka ei kiinnostaisi, jos ei osaisi sijoittaa Afrikkaa kartalle ja luulisi että se on maa, siltikään en voi ihan ymmärtää sitä, että historiako olisi tylsää. Itse nimittäin suhtaudun historiaan seuraavasti: Koko menneisyys on tarina, joka sattuu olemaan totta. Oikeastaan se on monta tarinaa, jotka jatkuvat vuosituhansia ja jotka sijoittuvat kaikkialle maailmaan. Historiahan on myös täynnä kaikenlaisia jänniä sattumuksia, joita voi tietysti pitää kuriositeetteina ja melkolailla merkityksettöminä yksityiskohtina, mutta kyllähän nekin ajastaan kertovat ja ovat usein hyvin hupaisia. Kuten vaikkapa se, että vielä 1700-luvulla joissain Suomen kaupungeissa haisivat niin pahasti ihmisten eritteet, että kaupunkilaisia kehotettiin polttamaan havuja, jos paikalle oli tulossa korkea-arvoisia vieraita. Itse tutkiessani 1900-luvun alun suomalaisia lähetystyöntekijöitä Afrikassa törmään jatkuvasti kaikenmaailman sattumuksiin, joille (ehkä kuivan historiantutkijan huumorini vuoksi) nauran.
Viimeisimpänä hymähtelin Ambomaalla ja Saksan Lounais-Afrikassa vuonna 1905 sattuneille tapahtumille, joita lähetystyöntekijä August Pettinen kuvasi kirjeessään seuraavasti:
"[...] ei ole muuta mainittavaa, kuin että Otavi-rautatien herrat virka- tahi palvelusmiehet ovat pistäneet poskeensa marjahillon, jota F.M.S.-kistu #20 sisälsi, eivätkä suvaitse, että siitä julkisuudessa sanallakaan mainitaan. Kauniita virkamiehiä! Muutoin mainitulla radalla kuuluu paljon tavaroita katoavan ja jos ken uskaltaa siitä julkisuudessa äänähtääkään, kieltäytyy mainitun radan hallinto hänen tavaroitaan kuljettamasta. Niinhän sitä D. S. W. Afrikassa yleisöä palvellaan."
Historiassahan parasta on se, että se on aivan oikeasti totta.
