torstai 28. helmikuuta 2013

Heidi Köngäs: Dora, Dora

Sain tänään luettua loppuun Heidi Köngäksen viime vuonna julkaistun romaanin Dora, Dora ja voin erittäin lämpimästi suositella sitä! Teos sijoittuu vuoden 1943 jouluun ja Lappiin. Kansallissosialistisen Saksan varusteluministeri, arkkitehti Albert Speer on tullut sinne matkalle erityisesti tarkastamaan nikkelikaivosta. Mukanaan hänen seurueessaan ovat myös kirjan kolme muuta minä-kertojaa, Speerin sihteeri Annemarie, Raahesta kotoisen olevan Tulkki sekä viihdytyksestä vastaava Taikuri. Myös viulisti matkustaa heidän mukanaan, mutta jokseenkin äänettömänä. Kirjan luvut on kirjoitettu neljän eri henkilön näkökulmasta, mikä tietysti on nykyään muotia, mutta myös kiinnostavaa. Tästä syystä samoja tapauksia voidaan käsitellä eri kokijoiden näkökulmista ja toisaalta ilman kaikkitietävää kertojaa jotkut tapahtumat tulevat hieman puun takaa sivulauseessa, toivottavasti ymmärsin kaiken oikein!

Köngäksen luoma pimeä Lappi on taianomainen ja tunnelma erittäin intensiivinen. Tarinan ajankohdan ja tapahtumapaikan vuoksi mieleen tulee toki edellisvuonna julkaistu Katja Ketun Kätilö. Molemmilla sodanaikainen Lappi on mielestäni jokseenkin pelottava ja ahdistava paikka. Köngäksestä pidän kuitenkin paljon enemmän, ja eiväthän heidän tarinansakaan toki ole samanlaisia. Erityisesti Dora, Doran kohdalla minulle uutena tuli saksalaisten erittäin vahva jalansija sodanaikaisessa Lapissa. Kirja sijoittuu muutenkin jännittävään ajanjaksoon. Saksalla on alkanut mennä huonosti erityisesti itärintamalla, ja Speerin puheenvuoroissa Hitler näyttäytyy huonoja ja liian impulsiivisena johtajana, joka ei halua uskoa ketään, joka ei usko suureen voittoon, vaan haluaa voittaa kaiken ja kokoajan lisäälisäälisää. Toisaalta kirjan henkilöt haluavat uskoa sodan voittoon, mutta toisaalta tilanne vaikuttaa erittäin huonolta ja tuleva tappio varmalta. 

(Tässä kertojana on Tulkki)
"Luostarikirkko on jääkylmä kuin kellari, saksalaiset käyttävät sitä lääkevarastona, mutta munkit ovat koristelleet silti joulun kunniaksi kynttilöin vähät jäljelle jääneett tummuneet kullanväriset ikoninsa. Dosifei rientää sytyttämään lisää lampetteja ja kynttilöitä. Valaistu kirkko on riisuttunakin oudon kaunis. Saamme kapeat, kellertävät kynttilät käsiimme. Isä Dosifei laittaa omansa erityiseen hiekalla täytettyyn vatiin. Annemarie laittaa ensimmäisen, sitten Borries ja viimeiseksi minä. Työnnän kynttiläni eroon muista, ajattelen mummaa ja toivon hänelle siunausta. Hän on ollut vuoteenomana jo viikkoja ja äkkiä kaipaan häntä niin syvästi, että liikutun. Pahaksi onneksi Annemarie tulee juuri silloin lähelle ja näkee kai vedet silmissäni.
"Kenelle?" hän kuiskaa.
"Isoäidille", vastaan ja samassa liikuttuminen jo naurattaa. "Entä sinä?"
"Miehelleni."
"Missä?"
"Itärintamalla."
"Siellä ei ole nyt joulun rauhaa."
"Ei ole niin."
Puhumme kuiskaten ja joudumme koko ajan yhä lähemmäksi toisiamme.
Niin lähelle, että hengitän hetken hänen hiuksiaan, niiden tuoksuun sekoittuu suitsukkeen ja palavien kynttilöiden vivahde. Erkanemme."

Näin historiantuntijana törmäsin osittain samaan kuin vaikkapa Landerin Liekin lasten kohdalla, sillä mietin joidenkin seikkojen paikkansapitävyyttä. Lukunautintoa se ei kuitenkaan häirinnyt! Teoksessa tunnelma on erittäin tiivis. Tarina antaa ymmärtää Speedin ja Hitlerin suhteen olevan eroottinen, ainakin ajatuksen ja puheen tasolla eroottinen siis, mikä on erittäin kiinnostava asetelma. Kuinka todennäköistä tämä on, tai kirjan Speerin antama kuva vaikkapa Hitlerin suhteesta Eva Brauniin, ei ihan selvinnyt. No joka tapauksessa, vuoden 1943 loppuun mennessä Speerin ja Hitlerin suhde on katkennut ja Speer on siitä hyvin pahastunut. Annemarie taas kaipaa itärintamalla taistelevaa miestään Hansia, Tulkki ihastuu Annemarieen eikä jää vallan ilman vastakaikua. Himot jylläävät siis yhden jos toisenkin mielessä! Köngäksen teesi on, että "pahan paikan" ja kriisin tullen ihmisen seksuaalisuus ei katoa minnekään, vaan päinvastoin. Taikurilla taas on omat ongelmansa - hänellä on suvussaan myös juutalaisia ja hän pelkää jäävänsä siitä hetkellä minä hyvänsä kiinni.

(Tässä kertojana on Speer:)
"Olen Kolmannen valtakunnan pohjoisrajalla ja ajattelen vain häntä. Näen hänen heikkoutensa, mutta tunnen koko ajan myös hänen voimansa. Yhtään kauemmaksi en voisi päästä, eikä hän silti lakkaa.
Hän on kuin minun sulamaton kohtani, aina avoin kylmä meri."

Albert Speer on kirjan pahis. Tietysti Köngäs kirjoittaa suuren osan kirjasta hänen näkökulmastaan, joten muutamia inhimillisyyden pilkahduksiakin on, mutta pääosin Speer on kirjassa vain vihainen, paha ja valitettavasti paljon valtaa omaava natsi. Hän on suureellinen, ja mustasukkainen muille menetettyään Hitlerin vankkumattoman huomion. Muut hahmot ovat läheisempiä minulle, koska he eivät ole yksioikoisesti hyviä tai pahoja, vaan ihmisiä kaikkine puolineen. Kirja antaa ymmärtää suuren osan Speerin teoista johtuneen siitä, että hän on halunnut miellyttää Hitleriä kaikessa. Omalla tavallaan Speer on siis kaikesta huolimatta mielenkiintoinen. Vähän sairas tyyppi, sanoisin. Mutta sitä kai se rakkaus voi teettää?