torstai 26. lokakuuta 2017

Ukkosenjohdatin

Jussi Huhtalan esikoisromaani Ukkosenjohdatin tarttui kirjastosta käteeni muutaman taikasanan voimasta: takakannessa luvattiin matkaa 80-luvun lapsuuteen sekä kirjastoon. Omassa mielessäni yhdistin nämä 80-luvun kirjastoksi, jota tosin kirjassa ei sitten ollutkaan.

Ukkosenjohdattimen päähenkilö on Eero, nelikymppinen elämässään hapuileva it-tukihenkilö. Suhde tyttöystävään on päättynyt ja tieto lapsuudenystävän kuolemasta saa Eeron pohtimaan omaa elämäänsä. Haluaako hän tehdä nykyistä työtään aina, ja entäs muutoin? Kirjassa piipahdetaan Eeron lapsuusmuistoissa, jotka sijoittuvat sinne 1980-luvulle, ja vieraillaan myös Eeron mitä monipuolisimmissa unissa. Tässä päivässä kuvataan hänen työyhteisöään sekä orastavaa ihastusta ja suhdetta kirjastossa työskentelevaan persoonalliseen Anniin. Herkullisimmat kuvaukset koskevat Eeron työyhteisöä.

Tyylillisesti kirja keikkuu esimerkiksi David Nicholsin Varamies-kirjan viitoittaman humoristisen sekä esimerkiksi Juha Itkosen tyylisen realismin välillä. Tavallaan teematkin ovat samankaltaisia. Mukavaa piristystä tuovat kirjan tiuhat elokuvaviittauukset. Mahdoinkohan edes ymmärtää niitä kaikkia? Tämä ei yllätä, onhan Huhtala elokuvaihminen itsekin.

Takakansi antoi odottaa enemmän, enemmän muun muassa siitä 80-luvusta sekä kirjastosta. Muutoin teos oli ihan kelpo luettavaa, mutta epäilen, että tämä jättäisin pysyvän puistojäljen. Ehkäpä odotin tältä enemmän! Hieno kansi kirjassa tosin on (tekijänä Elina Warsta), ja jos Huhtala tulee kirjoittamaan enemmän, voisin kuvitella lukevani hänen seuraavankin kirjansa. Saatat pitää kirjasta, jos haluat kotoisan version David Nicholsista, jos nelikymppisen suunnanetsintä ja kasarin lapsuusmuistot kiinnostavat.


Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena 2017

Ei kommentteja: