Alkusyksystä luin kaksi niin erilaista ja niin samanlaista kirjaa, lausunen niistä pari sanaa. Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomella ja David Nichollsin Kaikki peliin -kirjoilla on yllättävän paljon samaa. Molemmat kertovat täysi-ikäisyyden kynnyksellä sinnittelevistä pojista, joilla on suuri ego ja omasta mielestään liikaa näppylöitä naamassa ja liian huono kunto (toinen ratkaisee asian lenkkeilemällä farkuissa, toinen yrittää kiikuttaa urheilukaupasta käsipainosarjaa kotiin). Ja molemmilla on elämää suurempi ihana rakkauden kohde - molemmissa tapauksissa erityisen hemaiseva ja täydellinen tyttö, saavuttamaton ja liian täydellinen. Molemmat saavat vastarakkautta ja ovat saamatta sitä, kumpikaan ei osaa nähdä ympärillään sitä mitä tapahtuu todella. Ja molemmat sijoittuvat menneeseen maailmaan, 1970-luvun loppuun tai 1980-luvun puoliväliin.
Tajusin kirjojen ehdottoman samankaltaisuuden vasta luettuani ne molemmat loppuun saakka. Samankaltaisuudeksi voinee laskea myös kirjojen päähenkilöiden humoristisen ja erittäin ironisen suhtautumisen niin itseensä kuin maailmaankin. Molemmat rakastavat musiikkia, mutta vain toinen, Röyhkän Välde, haluaa siitä itselleen elämän, Brian tyytyy kuuntelemaan Kate Bushia alusta loppuun ja haaveilemaan tyttöjen puolelleen voittamisesta rock-uran sijaan hurmaamallaan älykkyydellään ja nippelitiedoilla.
Mutta mielestäni vain Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomi on hyvä romaani. Välde on toisinaan ärsyttävän ylimielinen ja välillä ehdottoman rakastettava, mutta Röyhkän ihana kieli ja mahtava juoni ja ajankuva eivät rikkoudu missään vaiheessa. Tiesin loppuratkaisun koska onnettomasti näin elokuvan juuri ennen kirjan lukemista, mutta se ei pilannut lukukokemusta. Olin aidosti muutaman hahmon puolella, en juuri ketään vastaan, kaipasin paria leffan hahmoa. Kaikki peliin taas kaatui ehdottomaan ennalta-arvattavuuteensa ja älyttömän huonoon loppuunsa. Kuten ystäväni S joskus sanoi, aivan kuin Nicholls ei olisi keksinyt miten lopettaa kirjansa, tai olisi halunnut vain lopettaa sen äkkiä kertomatta erikseen juuri minkäänlaista loppuhuipentumaa. Täydellinen mahalasku! Ja mikä pahinta, loppuratkaisu oli juuri sen, jonka jokainen lukija arvaa siinä vaiheessa, kun kaikki tarinan keskeiset henkilöt on esitelty.
Nichollsin eduksi voi sanoa vain sen, että tämän kirjan kohdalla nauroin monta kertaa ääneen, sillä hänen tarinansa ja Sauli Santikon hieno suomennos tarjosivat mahtavia pätkiä. Kuten: "... Mutta on syytä olettaa, että cappuccino on vähän niin kuin seksi: Siitä nauttii toisella kerralla todennäköisesti paljon enemmän. Tosin näillä hinnoilla, 85 penceä annos, en ole varma, tuleeko toista kertaa koskaan, mikä kyllä sekin muistuttaa seksiä." Tai tämä: "- Joka tapauksessa sinulla on hyvä kroppa. - Onko? minä kysyn pitäen paitaa edessäni kuin kaino morsio." Tai vielä tämä: "- Sean ei ole [kampaamossa] vuorossa tänään, nainen sanoo. - Ai eikö... - Nicky voi kuitenkin ottaa sinut. Hän on harjoittelija. Sopiiko se? Seuraan hänen katsettaan nurkkaan, jossa kaitaluinen nuorimies lakaisee laiskasti eilen pätkittyjä hiuksia. Onko tuo Nicky? Hän näyttää kuusivuotiaalta. [...] Sitten se alkaa. Nuori Nicky on kohtuullisen näppärä saksien käyttäjä, varsinkin kun ottaa huomioon, että hänen edelliset saksensa olivat muoviset ja tylpät."
Olihan Kaikki peliin hyvin nopeaa luettavaa, sikäli jos sitä voi pitää jonkinlaisena merkkipaaluna. Toisin kuin Oksasen uusin Kun kyyhkyset katosivat, jota jaksan lukea kolme sivua kerrallaan, menen kokoajan sekaisin henkilöissä ja harhaudun ajattelemaan ihan vääriä asioita, joten suurimman osan sivuista olen lukenut useampaan kertaan. Toivon että se on kirja, joka palkitsee lukijansa jossain vaiheessa.
Miss Farkku-Suomea voinen suositella kaikille, mahtava kasvutarina (miten blaah-sana...), ihanaa Oulun murretta ja kauheaa teini-iän tuskaa. Mahdottoman hieno tarina, joka on ilmeisesti melko omaelämäkerrallinen. Itse en tiedä Kauko Röyhkästä, hänen musiikistaan tai elämästään juuri mitään, mutta se ei haitannut ollenkaan. Ihana romaani ^_^
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti